Kohtaamisia.

Aika usein törmään seuraavaan tilanteeseen. Nähdessäni jonkun ystävän, tutun tai puolituntemattoman pitkästä aikaa, saan ensimmäiseksi kuulla siitä, kuinka hän ei ole hetkeen päässyt liikkumaan tai kuinka hän on valitettavasti päässyt lihomaan tästä syystä että.

Ei tämä minua haittaa, ei ollenkaan. En pura tuntojani "ohjeiksi asiakkaille" kuten sekä eräällä kaupankassalla että päiväkodin tädillä oli tarve tehdä tämän viikon viikkolehdissä. Kunhan totean, että pikemminkin huvittaa, kun miespuolinen gynekologi purkaa minulle omaa liikunta-angstiansa sisätutkimuksen aikana tai Hesen kassalla ruvetaan puolustelemaan sitä, kenelle nämä ostokset nyt tulivat ja kenelle ei.

Neuvon ja opastan kyllä mielelläni. Kerron lisää liikunnasta ja ravinnosta mielelläni. Ennen kaikkea motivoin mielelläni. Haluan auttaa, jos tarvitsette apua. Mutta.

Voin tehdä pienen paljastuksen. Nähdessäni ihmisen pitkästä aikaa ajattelen "Onpa hauska nähdä sinut pitkästä aikaa! Mitä sinulle kuuluu? Kyllä. Näin hurjia juttuja teistä ajattelen. Meidän kuntosalillamme käy tuhansia ihmisiä päivittäin. Siellä aika kuluu nopeasti. En millään muista, jos et ole käynyt jumpassa muutamaan kuukauteen. Et siis jää minulle kiinni, joten on turha ilmiantaa itseäsi. Ja vaikka ilmiantaisit, ei se minua harmita. Sehän olet sinä, joka et ole kuntoillut. Minä olen kyllä käynyt lenkillä.

Voin myös paljastaa, että en huomaa sitäkään, jos olet lihonut muutaman kilon. En pysty röntgenkatseestani huolimatta tietämään syötkö terveellisesti vai kävitkö juuri hakemassa Makuunista kaikkien aikojen suurimman mässypussin. Jos kuitenkin olet lihonut huomattavasti, enköhän sen huomaa, mutta ei se itse asiassa mitään suuria tuntemuksia minussa herätä. Itsehän kilosi kannat, minä kannan omani.

Tuskinpa se gynekologikaan ensimmäisenä minut kaupungilla nähdessään miettii, että onkohan tuon tyttären puutarha kunnossa.