keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

PF, minä ja viimeinen niitti.

Maallinen vaellukseni PF:än eli plantaarifaskiitin, tuttavallisemmin peeäffän tai plantaarifuckiitin, kanssa alkoi viime syksynä. Ensin PF kipuili silloin tällöin. Kantapäässä ja jalkapohjassa tuntui pientä kipua kävellessä, mutta se tuli ja meni omaan tahtiin. Joskus se tuntui hieman juoksemaan lähtiessä, mutta kipu loppui parin kilometrin jälkeen.

HÄLYTYSKELLO nro 1:
Muistan ajatelleeni jouluna, että kylläpäs jalka on välillä kipeä. Muistan ajatelleeni kesken Gran Kanarian maratonin tammikuun lopussa, että tuo jalka kyllä pitää hoitaa kuntoon. Mutta aina se jäi. Jalka ei ollut vielä niin kipeä, että olisin tajunnut pysähtyä hetkeksi juoksutauolle ja parantelemaan alkavaa vaivaa. En tiennyt, kuinka pahaksi vaiva voisi äityä. Treenit jatkuivat.

HÄLYTYSKELLO nro 2:
PF tuntui juostessa, mutta sen kesti kyllä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna tulee hölmö olo. Mitä juostessa edes pitäisi kestää? Ei kai juoksun tarvitse olla kivun kestämistä? Missä vaiheessa nautinnosta tuli kivun kestämistä? Muistan ajatelleeni Mustasaaren pääsiäismaratonilla huhtikuussa, että tuo vaiva todellakin pitää hoitaa kuntoon. Jalka vaivasi lähes koko juoksun, mutta treenit jatkuivat.

HÄLYTYSKELLO nro 3:
Huhtikuun lopussa mentiin taas Kanarialle. Piti saada juosta kunnon määräviikko, lämpimän auringon alla. Kauden päätavoitteena oli Tukholman maraton kesäkuun alussa. Ehdin juoksemaan neljästi, joista viimeisin lenkki jäi kesken. Tässä vaiheessa en pystynyt kunnolla enää edes kävelemään. Muistan, kuinka pyysin Mörökölliä aina hidastamaan kävelyvauhtia, koska en pysynyt ontuen perässä. Myös ohjuksen lailla sinne tänne sinkoilevan Kahvakuulan perässä juokseminen oli ihan tuskaa.

HÄLYTYSKELLO nro 4:
Koko toukokuun lepuutin jalkaa joka toinen päivä ja juoksin joka toinen päivä. Venyttelin, hieroin, luin ohjeita netistä, kyselin ohjeita fyssarilta, tein vaikka mitä. Ei auttanut. Ennen maratonia pidin reilun viikon juoksutauon. Kuulostaapa normaalilta valmistautumiselta maratonille! Matkalle, jonne pitäisi lähteä TÄYSIN terveenä. Mitä järkeä oli lähteä juoksemaan maraton? Mitä ihmettä oikein ajattelin?

HÄLYTYSKELLO nro 5:
Jalka kesti maratonilla 15km. Loppu oli aika kamalaa tuskaa, mutta kuten tiedätte, tässä päässä riittää tyhmyyttä vaikka muille jakaa. Maraton juostiin loppuun ja jälkikäteen ajateltuna oli yksi typerimmistä vedoistani. Sen voittaa ainoastaan kuravellin syöminen ja Sisu-karkin nenään työntäminen, josta syytin tarhakaveriani Anttia (anteeksi vielä kerran Antti). Maratonin jälkeen pidin tauon. Monipuolistin harjoittelua, jatkoin venyttelyjä ja kävin rennosti lenkillä maastossa tai pururadalla. Välillä kantapää tuntui jo paremmalta, mutta joskus kipu oli todella kova. Kuten erään maastokisan jälkeen. Yö meni valvoessa, koska jalkaan sattui todella kovaa. Oli pakko tehdä jotakin. Oikeasti.

TAUKOVIIKKO nro 1:
Teippausta, venyttelyä, hierontaa. Ei mainittavaa edistymistä.

TAUKOVIIKKO nro 2:
Teippausta, venyttelyä, hierontaa. Löysin vihdoin venytysliikkeen, joka venytti mukavasti aina varpaista pohkeeseen asti. Mörökölli repi iltaisin säärestäni irti kipukohtia ja kyyneleet valuivat poskillani. Kipu väistyi välillä hetkeksi, mutta ainoastaan palatakseen jonkin ajan päästä takaisin.

TAUKOVIIKKO nro 3:
Kävin Mörököllin kanssa juoksemassa pehmeällä tiellä 4km. Ei tuntemuksia jälkeenpäin. Seuraavan päivän makasin 24/7 oksennustaudissa ja aamulla jalka oli todella hyvä. Jatkoin venyttelyjä, hierontoja. Kun tunsin oloni paremmaksi, kävin juoksemassa toiveikkaana. Palasin maanpinnalle muutaman kilometrin jälkeen. Ei onnistu ei. Perhana. Antaa sitten olla. En jaksa enää.

LUOVUTUS:
Lopetin venyttelyt. Lopetin hieronnat. Lopetin pallon pyörittelyt jalkapohjalla. Päätin rypeä itsesäälissä muutaman päivän ja jatkaa kuntosalilla käymistä. Olin käynyt salilla nyt lähes päivittäin ja olihan sekin ihan kivaa. Mutta juoksu on parasta. Luovutin tavoitteista. Siirsin ne jonnekin hämärään tulevaisuuteen. Kipu ei ole kivaa. Varsinkaan, kun omaa tyhmyyttäni ja ajattelemattomuuttani päästin tämän vaivan näin pitkälle.

VIIMEINEN NIITTI:
Kolme päivää luovuttamisesta ja jalka oli jo parempi. Ajattelin, että juoksu kuitenkin laukaisee kivun, joten en viitsi enää edes yrittää. Antaa olla. Lähdin Mörököllin kanssa taas salille. Kölli meni lämmittelemään juoksumatolle. Menin viereiselle matolle kävelemään. Frevolan matto tuntui pehmeältä, joten otin muutaman juoksuaskeleen. Kölli kysyi, että miksi muuten juokset päkiöillä? Niin. En ajatellut sitä sen enempää ja korjasin askeletta niin, että aloin taas juoksemaan koko jalkapohjalla. Illalla kokeilin uudestaan. Viisi kilometriä, oikein hitaasti. Ei kipua. Ei minkäänlaisia tuntemuksia. Ei juoksun aikana, ei juoksun jälkeen. Olen nyt toistanut saman neljästi ja jalka on lähes oma itsensä. Hieman jalkapohjaa vielä kiristää, mutta kaikki kipukohdat, jotka olivat kosketusarkoja pisteitä jalkapohjassa, ovat kadonneet ja keskellä yötä Kahvakuulan huutaessa sängystään, voin kävellä kivuttomasti silittämään Kuulan unista poskea. Viikon ajan olen laiminlyönyt hieronnat, venyttelyt ja muut hinkkaukset. Olen venytellyt ainoastaan ihan normaalin venyttelyn ohessa pohkeet ja akillesjänteet.

LOPPUTULOS:
Mikä oli se viimeinen niitti? Jatkuvat venytykset, oksennustauti, hieronnat, kaikkien ohjeiden laiminlyönti, tasa-askellukseen palaaminen, lihaskunnon parantaminen kuntosalilla, juoksutauko? Kuinka paljon vaikutti se, että olen ollut kuukauden kevennetysti töissä eli viettänyt huomattavasti vähemmän tunteja jalkojeni päällä kovalla alustalla?

En tiedä. En myöskään tiedä, aiheuttiko tämän vaivan vedot juoksumatolla, kengät, liian äkkinäinen vaihdos päkijäjuoksuun, liiallinen jalkojen päällä oleilu vai kaikki nämä yhdessä. Fakta kuitenkin on, että

JOS TEILLÄ ON IHAN MIKÄ TAHANSA LIIKUNNASTA AIHEUTUNUT RASITUSVAMMA, PARANNELKAA SE VÄLITTÖMÄSTI LEVOLLA!

Ei tarvitse olla yhtä idiootti kuin itse olin.  Nyt otan vielä kuukauden rennosti. Lyhyitä lenkkejä, matalilla temmoilla. Jos ja kun tämä vaiva oli tässä, on mulla koko elämä aikaa juosta. Se ei ole muutamasta kuukaudesta kiinni.

Nyt uskallan olla varovaisen onnellinen.    
  

2 kommenttia:

  1. Hienoa, että vaiva näyttää paranevan. Tuli mieleeni tätä lukiessa, että mahtoiko kuntouttamista tulla jo tavallaan liikaakin? Nyt kun luovutit ja jätit muokkaamiset vähemmälle, paikat sai parantua rauhassa. Mene ja tiedä, nämä on mystisiä ja hankalia asioita aina.

    VastaaPoista
  2. Samaa olen miettinyt :) Sitähän se Mörököllikin koko ajan hoki "älä hinkkaa koko ajan". Tais olla jälleen kerran oikeassa...

    VastaaPoista