5 päivää Vaarojen Ultralle.

Koko syksyn kohokohta lähestyy. Lauantaina 4.10 klo 07 starttaa Kolilla Vaarojen Ultra, 86km. Matka tulee olemaan raskas, todella raskas. Maasto on vaativa. Todella vaativa. Loppumatkasta on odotettavissa pimeys, jossa voin joutua taivaltamaan ilman matkaseuraa. Tämä ei ole itselleni pikkujuttu. Tämä on synnytyksen jälkeen pelottavinta koskaan.

Kärpässienet on niin kauniita.

Henkinen valmistautuminen on mennyt hyvin. Olen oikeasti valmis. Uskon selviytyväni matkasta. Uskon siihen, että vaikka fyysisesti tekisi tiukkaa, vedän itseni henkisesti maaliin. Selviydyn, askel askeleelta. Vaikka minua pelottaa, nautin varmasti. Nautin nimittäin matkasta jo nyt. Valmistautuminen on koko ajan läsnä ja vetäydyn päivä päivältä enemmän omaan, rauhalliseen kuoreeni. Tämä kaikki on ihan mahtavaa, oikeasti. Itsensä voittamisessa on jotakin kiehtovaa, mystistä.

Just do it.

Fyysisesti valmistautuminen ontuu. Kuukausi sitten juoksemani Vaasan maraton päättyi 34,5 kilometrin jälkeen. Se oli ensimmäinen keskeyttämäni maraton. 20km:n jälkeen huomasin nestehukan. 30km:n jälkeen oikea jalka petti alta. Jouduin pysähtymään ja jatkoin hitaasti matkaa. Pari kilometriä myöhemmin pysähdyin viideksi minuutiksi. Oikean jalan lihakset menivät kramppiin, polvi ei kestänyt yhtään astumista. Yritin kävellä, ei onnistunut. Venyttelin, otin suolaa. Pääsin vielä pari kilometriä eteenpäin hitaasti juosten. Taas meni jalka alta. Päätin edes kävellä maaliin, mutta en pystynyt edes kävelemään. Aluksi olin pettynyt, mutta en ollut huolissani polven puolesta. Tiesin heti, mistä on kyse. Minulla oli sama vaiva toisessa polvessa kaksi vuotta sitten. Kipu tuntui polvessa, mutta syy oli lihasperäinen. Olin oikeassa. Kaksi päivää, kevyt hieronta reisilihaksille ja olin jälleen treeneissä kiinni. Luulen myös, että nestehukka yhdistettynä väliinjääneeseen hierontaan sekä vähäiset asfalttilenkit olivat kaikki syynä tapahtuneeseen. Sain tästä kuitenkin hyvän muistutuksen siitä, että huolellinen valmistautuminen on tärkeää ja lämpimällä kelillä ei kannata unohtaa suolatabletteja keittiön pöydälle.

Kahvakuula oli mukana minimaratonilla. 

Ennen juoksua Kuula sanoi, että hän saa mitalin - äiti ei. 

Oikeassa oli.

Hauskinta jobin postia toi tullessaan Ilta-Sanomien artikkeli, jossa kehuskelin, kuinka olen nykyään ihan superterve ja flunssat pysyy poissa raakaravinnolla. Heti artikkelin ilmestymisen jälkeen sain flunssan, jossa kärvistelen vieläkin. Väsymys on aivan valtava. Onneksi flunssa ei noussut kuumeeksi, vaan muuttui hiljalleen kurkkukivusta limaisuudeksi. Pää on kipeä jatkuvasta niistämisestä, mutta muuten olo alkaa olla normaali.  

Artikkeli pari viikkoa sitten viikonlopun Ilta-Sanomissa.

Palaute oli yllättävän positiivista.

Koska kisa lähestyy, pyrin olemaan aktiivisempi blogissa ja tuomaan teille tunnelmia ennen matkaa, matkalta ja matkan jälkeen. Etenemistäni voi jälleen seurata kartalta netistä, mutta laitan siitä linkit myöhemmin. 

Mukavaa maanantain jatkoa ihanat,

Miia

Huomenna Vaasan maratonille!

Jälleen alkaa olla odotus kohdillaan. Huomenna starttaa Kaarlen kentältä Vaasa Maraton ja luvassa on yhdeksäs kerta, kun juoksumatkana on vähintään 42,2km. Valmistautuminen on mennyt tutun kaavan mukaan. Kahvakuula sairastui enterorokkoon maanantaina, joten yöunet menivät kipeän lapsen itkua tyynnytellessä. Hieroja jäi kokonaan väliin aikataulusyistä, samoin viimeistelylenkki. Kaikki on siis jälleen kunnossa, tutulla kaavalla edetään.

Studiolla jalassa kompressiosäärystimet.

Kaikki keinot kehiin!

Kroppa on väsynyt, mutta mieli haluaa jo juoksemaan. Sehän tässä tärkeintä on. Tavoite on parantaa aikaani 3.37. Minulle riittää muutaman minuutin parannus, mutta kuinka sen teen, on vielä auki. Yksi mahdollisuus on lähteä paukuttamaan 5min/km, jolloin tasaisella vauhdilla loppuaika on 3.30. Vaarana on kuitenkin hyytyminen lopussa, jolloin aika voi tipahtaa lähelle 3.35 - 3.40. Toinen mahdollisuus on aloittaa iisisti ja kevyesti kiihdyttää 30km:n jälkeen. Loppuaika jää varmasti jonnekin 3.35 tuntumaan, mutta juoksu olisi huomattavasti miellyttävämpi. En ole vielä päättänyt lopullista suunnitelmaa, joten lähtöviivalla sitten viimeistelen tämän ajatuksen. Sinänsä tuo aika ei minulle mitään merkitse, mutta ennätykseni haluan tehdä, as always, ja tuo 3.30 raja on vaan jossakin vaiheessa rikottava. Se on ollut alusta asti "se puolimahdoton unelma", joten sitä kohti tottakai edetään.

Eniten odotan sitä, että pääsen juoksemaan. 

Lähes viikon keventely ilmenee hermostuneisuutena, jatkuvana levottomuutena ja kasana pähkähulluja ideoita, joita ei onneksi ole nyt varaa toteuttaa. 

Vaasa Maratonilla kierretään neljästi sama reitti. Todennäköisesti juoksuseuraa on mukavasti ensimmäiset kierrokset, koska mukana on myös sekä kympin että puolikkaan juoksijoita, mutta etenkin loppumatkalle otetaan vastaan kaikki kannustus!

Tuntuu huikealta, että startti numero 9. on huomenna ajankohtainen. Vielä huikeammalta tuntuu, että Vaarojen Ultraan Kolille on enää 4 viikkoa. Se kauhistuttaa, mietityttää ja pelottaa. Onneksi Mörökölli lähtee mukaan, joten maalissa totaalikatkennutta ultrajuoksijaa odottaa ainakin iso syli ja yksi kylmä siideri. 

Ja Joulukalenteri lähtee...

Lauantaina oli huikean hauska päivä. Wasa Triathlon järjesti Vaasassa Sun City Triathlonin, jossa matkoina oli lyhyempi pikamatka sekä pidempi perusmatka. Mukana oli paljon ensikertalaisia ja voi sitä itsensä voittamisen iloa! Minut oli palkattu tapahtumaan kuuluttajaksi ja oli kyllä niin mukavaa. Ensi kesänä on aivan pakko kokeilla tuota mielenkiintoista lajia jossakin.

Talkooporukoissa oli mukana ystävällisiä ja innostavia Vaasan Vasamalaisia, jotka samalla mainostivat lauantaina 6.9 järjestämäänsä Vaasan Maratonia. Tästä ei varmaankaan tarvitse kirjoittaa sen enempää. Arvaatte jo. Seuraava maraton on siis 12 päivän päästä täällä Vaasassa. Toisaalta olen helpottunut. Halusin juosta yhden pidemmän, rankemman juoksun ennen lokakuun Vaarojen Ultraa ja nyt se toteutuu. Viimeksi juoksin tasaisen maan maratonin joulukuussa, joten tavallaan on nyt aikakin kiusata itseään. Suunnitelmat siis muuttuivat, mutta mitä väliä. Ihminen on siitä mahtava olento, että se voi muuttaa mieltänsä ihan tuosta noin vaan! Hokkus pokkus! Simsalabim!

Joulukuun maratonilla veljeni perhe pääsi yllättämään.

Sitten arvontaan! Edellisessä postauksessani lupasin arpoa yhden Joulukalenteri-kirjan kommenttiosioon vastanneiden kesken ja toisen Facebook-sivujen päivityksestäni tykänneelle. Jännittävän arvonnan suoritti Mörökölli, joka itse asiassa pettyi, koska luuli itse voittaneensa jotakin. Täällä blogissa Köllin numerologia osui Riksuun ja Facebook-voittajalle on ilmoitettu viestillä (mielestäni nimeä ei saa julkaista, joten en julkaise sitä). Kiitos kaikille osallistuneille, onnea voittajille ja lähiaikoina laitetaan uusi arvonta pystyyn. Tää oli sen verran kivaa!

Oikein mukavaa maanantai-iltaa kaikille,
Miia
 

Voita itsellesi Joulukalenteri-kirja!

Sunnuntaina tein lupaamani pitkän harjoituksen. Aamukahdeksalta lähdin vanhalla pyörälläni kohti Kunia. Tuolla pyörällä polkemista ei voi sanoa positiiviseksi elämykseksi, mutta elämys se on joka tapauksessa. Mielelläni hankkisin kunnon menopelin, mutta suoraan sanottua tässä hankinnassa vastaan tulee raha. En halua ostaa halpaa pyörää, olen nähnyt niitä liian monta ja juuri nyt elämässä on monta muuta tärkeämpää rahareikää. Vanhalla mennään, joten reidet saa ainakin kyytiä.

Matka Kuniin kesti 1,5h ja perillä odotti uusi juoksututtavuuteni Piia. Ensin juoksimme Kunin lyhyen reitti (n.7km) ja perään pitkän reitin (n.13km). Reitit olivat todella hyvässä kunnossa ja oli mukavaa tutustua uuteen ihmiseen. Matka meni nopeasti jutellen ja vaihtelevasta maastosta nauttien. Aikaa metsässä kului 2,5h. Sitten vielä viimeisenä etappina oli pyöräily kotiin eli sunnuntain treeniksi tuli yhteensä 3h pyöräilyä ja 2,5h polkujuoksua. Kokonaisuudessaan treeni meni yllättävän helposti ja palautuminen oli nopeaa. Aion nyt yhdistää enemmän pyöräilyä treeneihin tulevaisuudessa ja samalla haaveilen uudesta pyörästä. Toisaalta se pyöräilyhän on sitten ihan lastenleikkiä, kun saan kevyemmän pyörän vai?

Viime vuoden syyskuussa kävin juoksemassa maastopuolikkaan Jämillä.

Yritän ehtiä sinne myös tänä vuonna.

Tyyli on näköjään ollut viime vuonna vapaa.

Maanantaina oli vuorossa salitreeni, tiistaina pidin omalla salillani kolme Jäykkis-jumppaa ja Juoksukoululaisille venyttelyn, keskiviikkona oli vuorossa urheilukentällä vauhtileikittelyä sekä porrasjuoksua ja tänään vedin rauhallisen tunnin lenkin. Huomenna sekä lauantaina treenit jatkuvat rennoissa merkeissä kohti sunnuntain pitkistä, jolloin on tarkoitus tehdä jälleen vähintään 4 tunnin yhdistelmätreeni. Vaarojen Ultraan on enää 6 viikkoa. Aika menee liian nopesti, mutta kun on aika - olen valmis.

Sitten asiaan. Lupasin Facebook-sivuillani, https://www.facebook.com/tmiunelmiia , että 500 tykkääjän tullessa täyteen, laitan arvonnan pystyyn. Nyt tykkääjiä on jo huikeat 530 kappaletta, joten arvonta tulee tässä:

Kuten teistä monet tietävät, olen mukana yhtenä kirjoittajana "Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta"-kirjassa. Nyt arvon teidän lukijoiden kesken kaksi kappaletta. Ensimmäinen kirja lähtee jollekin teistä, jotka tykkäätte tästä blogipäivityksestä Facebook-sivuillani. Koska kaikki blogin lukijat eivät ole Facebookissa, arvon toisen kirjan teidän kesken, jotka kommentoitte tämän tekstin perään haluavanne osallistua arvontaan. Jos olet ovela, osallistut tottakai molemmilla tavoilla. 

Kirjaa saa myös ostaa osoitteesta reunalla.fi

Arvonta suoritetaan sunnuntaina 24.8 eli tasan neljä kuukautta ennen jouluaattoa. Ehkä jopa minä ehdin postittamaan kirjat voittajille ennen joulua. Jos et ole vielä nähnyt kaikesta SoMe-hypetyksestä huolimatta tätä Mega-lehden juttua, http://www.megamedia.fi/fi/haaveita-toteuttamassa/ , käy ihmeessä lukemassa. Siinä kerrotaan myös hieman lisää kirjoittamisestani. 

Onnea arvontaan, 

Miia

Notkahdus ja onnistuminen.

Tällä viikolla oli aika jättää Midnight Sun Trail Ultran palauttelut taakse ja lähteä uudella innolla kohti seuraavaa tavoitetta eli Kolin Vaarojen Ultraa. Aloitin uudessa työssäni kaksi viikkoa sitten ja kieltämättä erilaisen rytmin asettelu treeniviikkoon on ollut haasteellista. Uuden työn takia henkinen kuormitus on ollut tavallisesta poikkeavaa. Uusia asioita, uusia ihmisiä, uusia käyttäytymismalleja. Myös hektinen työympäristö vaatii osansa yleisestä jaksamisesta, mutta eiköhän tämä tästä muutamassa viikossa tasoitu ja löydän jokaiselle treenille oman paikkansa.

Ukkokarin ranta valmistautuu syksyyn.

Itseäni syksy lähinnä mietityttää.

Tämä pidempi palauttelu kolmen viikon takaisesta ultrasta on toiminut erittäin hyvin. Sain paikat kuntoon, mutta motivaatiota jouduin hieman kaivamaan. Yleensä motivaatio-ongelmia ei ole, mutta nyt tuli kisan jälkeen pieni notkahdus. Kaikki meni niin hyvin, että jossitteluun ei jäänyt varaa. Ei jäänyt mitään hampaankoloon. Olin tyytyväinen suoritukseeni. Tunnustan myös poteneeni ramppikuumetta Vaarojen Ultraa kohtaan. Mihin menin oikein lupautumaan? Jaksanko? Se on rankka kisa. Oikeasti. Mitäs, jos mun hymyni hyytyy?

Tänään kävin pitkästä aikaa Öjenillä.

Huoleni motivaatiotani kohtaan oli turha, sillä alkuviikon yllätysonnistuminen korjasi kaiken. Tiistaina karkasin töistä ja kävin urheilukentällä juoksemassa väsyneellä kropalla kympin uudeksi ennätykseksi 43.58, jolla todistin itselleni jonkinlaista kehitystä tapahtuneen, vaikka nylkytän pääosin peruskestävyyttä. Olen siis edelleen mukana menossa, olen elossa, olen kykenevä siirtämään rajojani ja nyt todellakin mennään kohti Vaarojen Ultraa.

Tänään ensimmäistä kertaa Inovit jalassa sitten Midnight Sun Trail Ultran.

Oli jo ainakin.

Tämän viikon toinen onnistuminen tuli tänään, kun Juoksukoulu jälleen alkoi. Kouluun on ilmoittautunut 15 innokasta ja oli mahtavaa nähdä heidän iloisia ilmeitään, kun syksyn ensimmäinen lenkki onnistui yli odotusten. Metsäkallion kuntorata oli täynnä hymyileviä, iloisia ihmisiä. Näin se pitääkin olla. Jestas, kun hymy antaa energiaa!

Tämän päivän saldo:

Aamulla 45min. pyöräilyä ja tunti hölkkää.

Illalla 1h 15min. polkujuoksua.

Parasta. 

Lenkin jälkeen Compressportin kompressiossäärystimet jalkaan.

Palauttavat mukavasti.

Kesäisin en osaa säärystimiä käyttää, mutta syksyllä ne jo menevät. Varsinkin poluilla aluskasvillisuus repii sääriä (joku kävi jopa jossain lumihangessakin tarpomassa nilkkasukilla), 

joten jospa nämä estäisivät maastossa mm. verenvuotoa ja muita kipuiluja. Tällä kertaa olen siis kaukaa viisas ja opettelen käyttämään näitä jo hyvissä ajoin ENNEN sitä varsinaista kilpailua. 

Huomisen odotettavissa oleva saldo:

3h pyöräilyä.

2,5h juoksua.

Parasta.

Vaarojen Ultran kauhu muuttui tänään innokkaaksi odotukseksi.      

Olisi jo lokakuu.

  

Ultran jälkeen.

Palautuminen Midnight Sun Trail Ultran jälkeen lähti yskähdellen käyntiin. Olin maalissa lauantaina klo 22.19, makasin yön valveilla ja menin aamupalalle porukan ensimmäisenä klo 07. Tästä alkoikin lähes vuorokauden kestänyt matkustus. Ensin kymmenen tuntia autolla Vaasaan, suoraan lentokentälle, neljän tunnin lento Turkkiin ja kolme tuntia bussissa. Nukkumaan pääsin maanantaina klo 04.30 ja Kahvakuula herätti uuteen aamuun klo 09.

Perjantain klo 07 sekä maanantain klo 04.30 välisenä aikana olin nukkunut yhteensä viisi tuntia ja nekin pätkissä. Olin pitänyt suurimpana esteenä pitkille ultrille osallistumisessa sitä, että en pysty olla paria vuorokautta putkeen valveilla. Tottakai kuntokin pitää nostaa niiden vaatimalle tasolle, mutta tämä viikonloppu laittoi ajattelemaan eri tavalla. Jos kaikki menee hyvin, ensi vuonna osallistun Midnight Sun Trail Ultran 125km:n matkalle ja vuonna 2016 kutsuu joku Keski-Euroopan pitkä taivallus.

Valvominen ja istuminen asettivat palautumiselle suuria haasteita, mutta onneksi lämpö korjaa jonkin verran. Muutenkin kroppa on yllättävän hyvässä kunnossa. Vielä maanantaina jaloissa oli jonkin verran jäykkyyttä, mutta tiistaina ainoa hivenen kipeä kohta oli etureidet. Jalkaterien liikerajat ovat myös niukat, mutta Mörökölli lupasi illalla hieroa ne oliiviöljyllä. Eilen kävin paikallisella hierojalla selkähieronnassa. Sanoin, että saa ottaa kunnolla, mutta ihmeelliseksi hivelyksi se meni. Onhan ne "kuumat kivet" ihan kivoja, mutta mulle hieronta on keino säilyttää juoksukunto - ei rentoutuskeino. Joten siinä vaiheessa, kun kajareista tuli "I am sailing"-biisin panhuiluversio, meinasin karata takaisin altaalle.

Jonkin verran syke on edelleen koholla, mutta eikö se perhelomilla yleensäkin ole? Kahvakuula pisti kyllä parastaan koko alkuloman, mutta nyt 2-vuotias osaa jo uida kellukkeilla ja nipistellä tarjoilijapoikia pyllystä. Tiedä kehen sitten tullut.

Muutama varustefakta menneestä juoksusta, kun niitä tuolla Facebookin puolella kyseltiin:

Jalassa mulla oli Inovin x-talon 190-kengät. Mun suosikit, joita en haluaisi vaihtaa koskaan pois. Tässä juoksussa ne toimi erityisen hyvin. Kenkä on tossumainen ja sillä on nautinnollista edetä, mutta juuri tuon tossumaisuuden takia tarvitsen järeämmän ja pitävämmän kengän Vaarojen Ultralle (lokakuussa Kolilla, 86km). Suosituksia otetaan vastaan.

Reppuna selässä kulki kuvassa oleva Ultimate Directionin 2.0 juoksuliivi. Takana olevaan pussiin mahtui oikein hyvin kaikki eväät ja pakolliset tarvikkeet. Minulle sopi erinomaisesti, että pullot ovat edessä, jolloin paino tulee enemmän eteen. Liivi ei painanut hartioita ollenkaan ja tämän alla käytin Odlon lyhythihaista juoksupaitaa. Tarkoitus oli lähteä hihattomalla matkaan, mutta päätin viime tipassa vaikeuttaa hyttysten toimintaa. Jalassa oli Niken tennisshortsit, joiden alushousut ovat liian pienet ja jäävät koko ajan persposkien väliin. Toimivat siis oikein mukavasti ultrajuoksuissa. NO EI! Mutta minkäs teet, kun jätit juoksushortsit himaan.

Eväät olivat runsaat ja niitä oli riittävästi. Kuvassa olevat raakapallot jätin suosiosta hotellille, koska olivat liian kuivia syötäviksi (teen itse parempia). Geelejä meni 7 ja söin myös kaikki GU:n sekä PowerBarin karkit. PowerBarin karkit olivat mahtavan makuisia, mutta GU:n karkit eivät todellakaan olleet makuuni. Ne oli ostettu alennusmyynnistä, joten oma vikani, kun aloin pihistelemään. Kuvassa olevat hampputoffeet jäi reppuun. En pystynyt edes ajattelemaan niiden syöntiä. Hotellilla ne kyllä maistuivat mahtavilta! 

Vettä meni jonkin verran ja hiukset oli kiinni S-marketin hiuslenksulla.

Eli sellainen reissu. Nyt katseet kohti lokakuista Vaarojen ultraa. Olen itselleni antamassa liikuntakiellossa vielä tämän viikon loppuun asti, joten treenit alkavat vasta maanantaina.

Terveisiä Turkista!

  

Midnight Sun Trail Ultra 55Km.

Saavuimme bussilla Pallakseen reilu tunti ennen lähtölaukausta. Reitti etenisi Pallaksesta Hettaan ja matkaa kertyisi noin 55km. En ollut nukkunut yöllä juuri yhtään. Lähes koko yön ja aamupäivän ajan seurasin nettiseurannasta edellisyönä matkaan lähteneiden 125km:n ultrajuoksijoiden etenemistä. Tuttujen juoksijoiden gps-pallukoita oli fantastista seurata ja samalla se nosti omaa kisafiilistä. Kavereiden puolesta jännittäminen piti myös oman jännityksen aisoissa.

Pallaksella tuttuja oli useita. Mitä enemmän kierrät kilpailuja, sitä enemmän kanssakilpailija tulevat tutuiksi. Yhteishenki on mahtava. Matka on kaikille sama, kaikki ovat aloittaneet harrastuksensa jostakin ja jokainen kilpailee ensisijaisesti itseään vastaan. Mitä pidempi matka, sitä tärähtäneempi tapaus pitää ehdottomasti paikkansa.

Matiksen kanssa lähdössä. 

Tästä löydät Matiaksen raportin:

http://matskutreenaa.blogspot.com.tr/2014/07/nuts-midnight-sun-trail-ultra.html?spref=fb 

Juoksututtuni Anssi oli patikoinut Pallas-Hetta reitin läpi aiemmin viikolla, joten häneltä kuulin totuuksia reitin profiilista. Vedin siitä omat johtopäätökseni ja tein leikkisän kisataktiikan: 25km rauhassa ja sitten urku auki. Noin järkevän suunnitelman on vaan pakko toimia.

LÄHTÖ:

Tiedossa oli, että matka alkaa kovalla nousulla Pallastunturille. Nousua oli luvassa muutama kilometri. Itselleni alut ovat aina myrkkyä. Syke nousee, olo on epämukava ja henkinen kantti on koetuksella. Tiesin etukäteen, että tämä olisi yksi kovempia startteja ikinä. Ylämäki voisi viedä mukanaan tai vaihtoehtoisesti tiedostaisin tilanteen ja ottaisin rauhassa. Torvi törähti ja porukka ampaisi matkaan. Tavoite oli kävellä ylämäet, juosta tasaiset. Lähdin matkaan Matiaksen kanssa. Matiaksen, joka ruokkii ultrajuoksuhullutustani olemalla itsekin yllytyshullu.

1KM:

Kilometri nousun jälkeen syke oli liian korkea, olin todella hengästynyt. Vauhti oli kuitenkin suhteellisen hidas ja monet menivät nopeampaa ohitse. Jalat tuntuivat hyviltä. ne jaksoivat kiivetä. Ei ongelmia. Lihakset olivat hereillä, joten jatkoin nousua tuijottaen tiukasti eteenpäin. Tunturin laki läheni metri metriltä ja odotin jo tulevaa alamäkeä. Se tulisi näyttämään juoksun suunnan.

2KM:

Matias katoaa horisonttiin. En pysy ryhmän mukana, joten pitäydyn suosiolla omassa temmossani. Ihmisiä menee ohitse, en välitä. Katselen ympärilleni, katselen tätä hienoa maisemaa. Aina välillä liikutun. Matka tänne on ollut pidempi kuin moni tietää. Rotkon reunalta on noustu, selkä suoristettu entistä suoremmaksi ja itsetunto rakennettu nollasta vähän turhankin suureksi. Juoksun ansiosta olen opetellut jälleen nauttimaan elämästä. Juoksu ei ole ainoastaan fyysinen suoritus. Se on muistutus, muistutus toivosta. Aina on toivoa. Elämän voi rakentaa uudestaan. Nämä Pallaksen tunturit ovat pikkumäkiä. Olenhan kiivennyt takaisin elämään.

3KM:

Pallastunturin laella olen hengästynyt ja hieman epätietoinen kunnostani. Oliko tämä rankka alku vai normaali hidas lämpeneminen? Seuraava alamäki sen näyttäisi. Lähden laskettelemaan kivikkoista mäkeä alaspäin. Keskityn ainoastaan siihen, että joka askel vie eteenpäin. En hae turvallisinta askelta kivikkoon. Luotan siihen, että osaan juosta epätasaisella alustalla. Eteenpäin, askeleet ainoastaan eteenpäin. Pieni nivusvammani voi myös äityä sivuaskeleista, joten askeleet ainoastaan eteenpäin. Hoen tätä itselleni mantran lailla.

5KM:

Alun huoleni oli turha. Juoksu kulkee, olo on hyvä, mutta juoksen edelleen säästöliekillä. Luotan siihen, että osaan kuunnella itseäni. Karhunkierroksella etenin viimeiset 20km lumihangessa täysin uupuneena. Kunhan selviän viimeiselle 10km:n tiepätkälle, on maaliinpääsy varmaa. Siis jos en telo itseäni.

10KM:

Nautiskelen matkasta, kaikki on hyvin. Olen tehnyt selkeän tankkaussuunnitelman. Koska syksyn päätavoite on Vaarojen Ultra 86km, minun on tiedettävä enemmän sietokyvystäni nesteen ja urheilugeelien suhteen. Teen joka tunti saman kuvion kellon mukaan:

Tasalta: Geeli ja vettä.
20 yli: Vettä.
Puolelta: 4 geelikarkkia ja vettä.
40 yli: Vettä.

Juon siis neljästi tunnissa ja syön kahdesti tunnissa. Suolatabletteja olin ottanut matkaan 3kpl ja päätin ottaa ne 10km:n välein.

Kympissä näen jälleen Matiaksen selän, mutta hän katoaa pian horisonttiin, joten jatkan matkaa yksin. Aina välillä näen jonkun juoksijan ja vaihdamme muutaman sanan. Lupasin itselleni etukäteen, että vältän höpöttämistä matkan aikana. Se nimittäin vie liikaa energiaa, koska voin helposti rupatella tunnin putkeen.

12KM - 20KM:

Välillä reitillä on metsäpätkää ja olen hieman epävarma reitistä. Onnekseni edelläni on nainen, joka kantaa karttaa. Kuulin myös sivukorvalla hänen olevan suunnistaja, joten en päästä häntä silmistäni. Välillä hänen selkänsä katoaa metsän siimekseen, mutta sinnittelen päättäväisenä perässä. Neste alkaa loppua, joten odottelen jo kovasti ensimmäistä huoltopistettä.

23KM Hannukurun huoltopiste:

Huoltopisteellä on paljon juoksijoita. Alun perin suunnitelmaani kuului kunnon huolto eli syöminen ja juomapullojen täyttö. En kuitenkaan ollut varautunut siihen, että maailmassa voi olla samanaikaisesti noin paljon hyttysiä yhdessä paikassa. Minä en juuri inisevistä itikoista pidä, joten täytän ainoastaan juomapullot ja jatkan matkaa. Jopa Räikkösen varikkomiehet olisivat olleet kateellisia nopeudelleni. Pyydän kanssajuoksijoilta anteeksi kiljumistani.

24KM:

Näen jälleen Matiaksen ja muutaman muun juoksijan. Kivaa! On mahtavaa taivaltaa matkaa tutun ihmisen kanssa. Tässä kohtaa reitti on myös juostavaa, lähes tasaista polkua, joten juoksemme erittäin reippaasti. Kilometriajat ovat nopeita ja matkaa etenee vauhdilla. Pian huomaan, että energiaa riittää, joten karkaan omille teilleni.

25KM - 35KM:

Elämäni parasta juoksua. Tankkaus toimii, alun rauhallisuus toimi, kaikki toimii. Rullailen eteenpäin nauttien, ei kipuja, ei mitään ongelmia. Juoksen loivat ylämäet ja selkiä tulee urakalla vastaan. Tämä on jotain aivan uutta minulle. Yleensä lähden liian lujaa ja se on mun selkä, jonka muut tavoittavat jossakin vaiheessa. Vaikka kilpailen aina ensisijaisesti itseäni vastaan, on se ärsyttävää, kun porukka lappaa ohitse. Jossain vaiheessa Samba Trail Running Clubin Niko huikkaa minun olevan 7. nainen. Naurahdan ja vastaan sen olevan ihan vahinko. Kuinka voin olla? Minähän olen vain tällainen kestävyysurheilija-aloittelija. Saan kuitenkin tiedosta entistä enemmän voimaa ja jatkan kohti viimeistä nousua.

37KM:

Edessä on nousu Pyhäkerolle. Tiesin etukäteen, että se on pitkä. Luulet kuulemma näkeväsi huipun, mutta se ei olekaan vielä huippu. Päätän eteneväni metrin kerrallaan. Mäki on loppu sitten, kun mäki on loppu. Yksinkertaista. En luule mitään, en odota mitään. Kävelen jyrkät, hilppasen rauhallisesti tasaisemmat kohdat. Pidän kuitenkin tahdin rauhallisena, en hötkyile. Nyt ollaan jo niin voitonpuolella. Ei ole varaa mokata koko juoksua. Kunhan selviän viimeiselle kympille, kunhan vaan selviän sinne.

40KM:

Alamäki alkoi! Oon niin voittaja! Tästä eteenpäin on ainoastaan alamäkeä ja se viimeinen tasainen pätkä. Jihuu! Mutta. Paskanpaska. Jalat ovat jäykät kuin jääpuikot. Jassoo. Damndamndamn. No, tällä mennään, ei ole vaihtoehtoa. Juoksen alamäkeä tönköillä jaloilla. Jokainen askel hakkaa vaimentamatta suoraan alaselkään. Kipu on hirveä. Hermo vetää välillä tunnon vasemmasta jalasta ja jalka lähtee alta. Yritän miettiä muita juttuja, keskittyä maisemiin ja fiilistelyyn. Olen silti tyytyväinen. Ensimmäisellä maratonilla jalat menivät jäykiksi 20km:n jälkeen. Seuraavalla maratonilla ne kestivät hieman pidempään ja sitä seuraavalla vielä pidempään. Joulukuisella asfalttimaratonilla jäykkyys tuli 35km:n kohdalla ja nyt vasta 40km:n kohdalla, vaikka takana oli kovia nousuja. Kroppa alkaa näköjään tottua, mahtavaa.

43KM Pyhäkeron päivätupa:

Viimeinen huoltopiste. Tunnen itseni hyvävoimaiseksi. Täytän pulloni ja lähden juoksemaan metsäautotietä. Ultran viimeinen pätkä on ensin hiekkatietä ja viimeiset kolme kilometriä asfalttia. Tämän minä osaan! Varmasti osaan! Juoksen 50 metriä hiekalla ja tuuletus vaihtuu pettymykseen. Jalat ovat ihan poikki. Samalla Samban Ali pyyhältää hirmuista vauhtia ohitseni. En pysty millään vastaamaan Alin vauhtiin, joten en edes yritä hänen peräänsä. Nylkytän matalalla askeleella eteenpäin tietäen, että matka loppuu joskus. Yhtäkkiä perästäni tulee Hopian Anna, joka oli juossut harhaan. Tuon pummin aikana olin päässyt hänen edellensä. Ali sai mennä, koska on hyvä tyyppi. Anna sai mennä, koska hänen paikkansa on edelläni. Mutta yksikään muu tyyppi ei mene enää ohitseni. Karhunkierros ei saa toistua. Se on mun vuoroni ohittaa muita. Kiihdytän vauhtia, mutta jalat ei valitettavasti reagoi uhooni.

49KM:

Saavutan Korttisen Antin, joka lähti matkaan 125km aikaisemmin. Kunnioitettava suoritus. Antista näkee, että matka on ollut pitkä, mutta silti saan häneltä hymyn. Saan siitä tarvittavan motivaation ja laitan loppuvaihteen päälle. Se vaihde ei ole kummoinen, mutta ainakin pakkia parempi.

VIIMEISET KILOMETRIT:

Tuijotan matkamittaria koko ajan. Metrit ei etene. Sovin itseni kanssa, että vasta seuraavalla bussipysäkillä saan katsoa seuraavan kerran mittaria. Vilkuilen taakseni. Yksikään ei enää mene ohitseni, ettäs tiedätte. Maali lähenee hitaasti, mutta sen tietää olevan siellä. Kiroan opastetaulua, joka  näyttää matkan maaliin 100 metriä enemmän kuin kelloni sanoo. Henkisesti se on perhanan pitkä matka - se sata metriä. Nainen huutaa tien sivusta tsempit ja taputtaa. Kiitän häntä ja saan viimeisiin metreihin valtavat voimat. Kiihdytän. Yhtäkkiä jalat ovat hyväkuntoiset, reippaat. Vuoristokello kalkattaa ja ylitän maalilinjan. Se tunne on parasta.

Aikani oli 6h 19min. Sijoitukseni oli naisten sarjassa 7. Kaikki juoksijat (miehet ja naiset) mukaanluettuina olin 23/143. Se on hyvin. Se on todella hyvin. Ehkä en enää ole se aloitteleva kestävyysjuoksija. Ehkä voin jo vaatia itseltäni enemmän. Ehkä uskallan haastaa itseäni vielä enemmän. Ehkä jo heti huomenna. Alkaa pahasti kuulostamaan siltä, että on uuden haasteen paikka.

Kuka on mukana?