Adjö tammikuu.

Tammikuu oli sitten tässä. Se sisälsi suuria tunteita, itsensä ylittämistä ja henkistä kasvamista. Miten voikin olla, että kuukaudesta toiseen nauttii elämästään joka päivä enemmän. Sitä oppii kääntämään negatiivisetkin tunteet positiivisiksi ja oppii olemaan haluamatta yhtään mitään. Tai haluanhan minä, mutta sen eteen olen valmis tekemään töitä. Saavutetut unelmat maistuvat paremmilta, kun niihin on ollut pitkä ja nautinnollinen matka.

Tänä vuonna lasken kaikki juoksemani kilometrit. En edelleenkään käytä sykemittaria, vaan juoksen tiettyä matkamittarin näyttämää vauhtia samalla tarkkaillen omia fiiliksiäni. Välillä voin tehdä mielenkiinnosta lenkin sykemittarilla ja vertailla tuntemuksiani. En halua asettaa kilometritavoitteita, koska tarhasta tuotu tuliainen voi romuttaa tavoitteet heti alkumetreille tai aikataulut ei vaan anna periksi jokapäiväiselle treenaamiselle. Mutta pyrin juoksemaan AINA, kun siihen on mahdollisuus. Suoraan sanottuna en ole nyt vuoteen jättänyt käyttämättä yhtään tilaisuutta ja huomenna tuleekin vuosi siitä, kun aloin treenaamaan juoksua puolitosissani. Yhtenäkään päivänä en siis ole jättänyt juoksematta ja jäänyt kotiin, jos olisi ollut tilaisuus mennä juoksemaan.

Tänään päivä oli myös haasteellinen. Päivän ensimmäiset asiakkaat tulivat klo 06.45-07.45. Seuraavan asiakkaan vuoro oli klo 08.30-10.00. Äkkiä kotiin, suihkuun, Kahvakuulan syöttö, Kuula tarhaan klo 11.30, iltapäivälähetykseen Radio Vaasaan klo 12-17, kotiin vapauttamaan lapsenvahti ja ilta menikin sitten leikkiessä. Kölli kotiutui töistä klo 21.15, joten sen jälkeen on turhan haastavaa lähteä juoksemaan. Varsinkin, kun on herännyt töihin klo 06 ja kun huomenna on jälleen herätys klo 07. Siksi tammikuun viimeinen lenkki tapahtui Wasa Sports Clubin juoksumatolla klo 07.47-08.27. Hyvä VK-lenkki 7km ja tammikuun kokonaisaldoksi tuli 183km.

Nyt herätän henkiin Iphoneni, joka sammui 13.12 tuntemattomasta syystä. Vaikka siihen menisi koko yö, sehän herää. Näprään vaikka sormeni verille. En kestä enää tuota Lumiaa.

         

6 + 5 + 6.

Luvut ovat viimeisinä kolmena yönä nukutut tunnit. Aivan liian vähän ja tällä kertaa en voi syyttää edes Kahvakuulaa tai unettomuutta. Mörökölliä kyllä syytän ihan periaatteesta. Hänhän on juuri se, joka pakottaa minut katselemaan telkkaria puoleen yöhön ja järjestää minulle töitä kukonlaulun aikaan. Miehet. Ilman niitä meillä naisilla voisi olla oikeasti hauskaa.

Väsyneestä habituksestani huolimatta sain juostua 12km ja Muumilaakson tarinoiden hoitaessa lapsenvahdin virkaa teen kohta keskivartalotreenini. Välillä kyllä tekisi mieli ottaa Muumipeikkoa rinnuksista kiinni. Siinä on kyllä niin tossu jätkä.

Seuraava juoksukisa on sitten Botniahallissa 2.maaliskuuta. Suunnitelmissani oli kiertää 400 metrin rataa reilut viisikymmentä kertaa ja näin ollen siis juosta puolimaraton. Se kuitenkin tuntui todella tylsältä, joten tuplaan kierroksien määrän ja juoksen kokonaisen maratonin. Ihan vaan siksi, että se huvittaa kieroutunutta mieltäni ja pistää minut yrittämään vielä enemmän.

 

 

Oon kotona taas, täällä kylmässä maas.

Palautuminen on lähtenyt maratonin jälkeen hienosti käyntiin. Kolme päivää maratonista tein jo ensimmäisen lenkin, koska halusin vielä kerran nauttia asfaltista Espanjan auringon alla. Köpöttelin San Agustinista Bahia Felizeen ja Maspalomasiin eli kevyet kuusi kilometriä. Enempää en uskaltanut.

Olen matkustellut Euroopassa useaan otteeseen ja Espanja on mun paikka talvisin. Siellä on vaan niin seesteistä. Eniten Espanjassa rakastan juuri näitä eläkeläisten mestoja. Siellä kadut hiljenee iltaisin viimeistään kahdeksalta, rantabulevardilla edetään eteenpäin hitaan varmasti harmaahapsisen puolison kanssa käsikynkkää ja talvisin ei ole liian kuuma. On täysin hyväksyttyä pitää "I Love Canaria"-paitaa tai olla ilman paitaa. Itse asiassa ketään ei oikeastaan edes kiinnosta. Sovin niin hyvin sinne tuijottelemaan taivaalle ja makaamaan itseni mukavaksi. Mun paikka, mun haave. Ja huhtikuusta marraskuuhun olisin tottakai Suomessa. Ainoa vaan, että Mörököllin paikka on Italia. Mutta onneksi on Skype ja Teleporttaus.

Eilen sitten lopetin laiskottelun eli en malttanut enää palautella. Kävin juoksemassa matolla 6km ja tein kevyen salin päälle. Tänään olen sitten tehnyt Fustran liikkuvuusharjoitteet, keskivartalotreenin, juossut 10km ja venytellyt tunnin. Mitä sitä ihminen muutakaan, kun vasta kolmen kuukauden päästä pääsee takaisin Espanjaan. Jep, Mörökölli luulee jälleen kerran vievänsä perheensä yhteiselle lomalle, kuten viime vuonna, mutta tietämättään viekin vaimonsa viimeistelyleirille ennen Tukholman maratonia.

Tavoitteena on nyt pysyä terveenä ja rummuttaa kilometrejä ennen kesäkuun alun Tukholman maratonia. Katse on tiukasti 3.40 alituksessa ja motivaatio on valtava. Kunhan ne taudit vaan pysyisivät siellä tarhassa.

 

Kahvakuulan katse akvaarion kiinnostavimmassa asiassa.

 

 

Samanaikaisesti delfiinit tekivät temppujaan pyllyn osoittamassa suunnassa.

 

 

Maratoneissa tärkeintä on oheistuotteet. Sain pinkin paidan (yllä),

mustan pitkähihaisen Finisher-paidan,

juoksuhousut (miesten XL, olen edelleen mies tulosluettelossa),

repun, pyyhkeen ja heijastimen.

Not bad.





 





 

Gran Kanarian maraton 2013.

Sunnuntaina 20.1 kisa-aamu valkeni Gran Kanarian San Agustinissa oman elämänsä huippu-urheilijalle jo klo 06.00. Startti tapahtuisi klo 09, joten halusin syödä aamupalan hyvissä ajoin. Annoin poikien vielä nukkua hetken ja nautin samalla aamun hiljaisuudesta rasvaten vaseliinilla varpaitani. Minua ei jännitttänyt. Halusin ainoastaan juosta. Halusin nauttia juoksemisesta asfaltilla kaikkien sairasteluiden jälkeen. Halusin juosta lämpimässä ja nauttia juoksutapahtuman ainutlaatuisesta tunnelmasta. Ja ihan pikkuisen kokeilla rajojani. Ihan himpan verran vaan.

Saavuimme 50km päähän Las Palmasiin hieman kello kahdeksan jälkeen. Olin käynyt jo lauantaina hakemassa kisanumeron ja tutustumassa lähtöalueeseen, joten siirtyminen autolta muiden juoksijoiden joukkoon kävi helposti. Annoin lentosuukon Kahvakuulalle ja etsin lähtöryhmäni. Samaan aikaan oli starttaamassa sekä puolimaraton että maraton. Kymmenen kilometrin juoksijat lähtivät sitten peräämme klo 09.20.

Muistan Tukholmasta, kuinka joka puolella tuoksui tiikeribalsami. Nyt ympärilläni haisi puhdas hiki. Lähtöryhmässäni oli ainoastaan muutama nainen miesvaltaisessa joukossa. Nollasin ajanottokelloni, joka myös näyttäisi nopeuteni tai hitauteni. En tiennyt vielä. Aattelin vain nauttia.

Ihmiset laskivat huutaen sekunteja kymmenestä alaspäin. Espanjaksi. Minä olin hiljaa. Olin kuitenkin Suomesta. Meillä seistään hiljaa ja odotetaan kiltisti turhia hötkyilemättä.

LÄHTÖ: Mittari päälle ja kiihdytys. Rinta rottingilla, pieni liikutus kurkussa ja rento askel. Nautintoa, nautintoa. Päämäärä tuntematon ja sitähän minä tässä hommassa eniten rakastan. Koskaan ei tiedä, kuinka pitkälle askel kantaa. Näen kannustusjoukkoni muun yleisön seassa ja vilkutan iloisesti. Lähes aina olen juossut tapahtumissa yksin ilman kannustajia, mutta nyt on nelihenkinen tsemppiryhmä vartioimassa menoani.

5km: Juoksen koko ajan liian lujaa. Tiedän sen, mutta en välitä. Nautin vaan ja ohittelen ihmisiä. Ensimmäisellä juomapisteellä huomaan, että armeijan joukot ovat hiekkamyrskyasuissaan hoitamassa juomapisteitä. Vettä minulle, kyllä kiitos! Katson sotilasta silmiin, hymyilen ja kiitän espanjaksi. On se kumma, kun univormu saa aina aikaiseksi hiekkamyrskyn sisälläni, jonka taltuttamiseen tarvitsisi ainakin pari dyynikompanjaa.

7km: Vasemmassa pohkeessa aistittavissa pienehkö kramppi. Pohkeeni ovat olleet tukossa jo parisen viikkoa, joten tämä oli arvattavissa. Mutta ei haittaa menoa, kipu on vielä pientä ja pian tulee taas uusi juomapiste, jossa voin harjoitella espanjan alkeita.

14km: Reitti menee Las Palmasin keskustan läpi. Kaduilla on paljon yleisöä, jotka kannustavat huudoillaan: Animo, animo! Bravo! Naiset huutavat innoissaan kannustustaan naispuoliselle juoksijalle go Chica go! Ja minähän annan palaa. Vauhti on huimaa. 3.30 menisi rikki, jos jaksaisin maaliin asti. Mutta en jaksa. Tiedän sen jo nyt. Pohkeissa tuntuu pahalta ja yskin välillä limaa kurkustani. Mulla on kuitenkin kivaa ja aion nauttia joka sekunnista niin kauan kuin tätä vauhdinhurmaa kestää. Päätän juosta puoliväliin lujaa ja sitten hidastaa.

17km: Kannustusjoukkoni hurraa ja minä juoksen hyväkuntoisena ohi. Kahvakuula on näköjään nukahtanut. Äidillä on tylsä harrastus. Ohittelen koko ajan puolimaratonin juoksijoita. Makee fiilis! Hymyilen koirille, vilkuttelen tuntemattomille "Finland"-huutelijoille, koska tiedän sisälläni, että muutaman vuoden kuluttua 3.30 alitus on totta. Mutta sen aika ei ole vielä. Pakko hieman hidastaa.

21,1km: Puoliväli. Puolimaratonin juoksijat tuulettavat maalissa, minä jatkan matkaa. Pohkeisiin sattuu. Saan kiinni vanhemman miehen, jonka tapasin lauantaina kisatoimistossa. Hän on juossut 61 maratonia ja on selvästi vaikeuksissa. Käsken hänen tulla mukaani. Purraan hammasta yhdessä ja vedetään toisemme pahimman yli! Hän jaksaa kilometrin ja jää taakseni. Kannustusjoukkoni heiluttavat särkylääkepakettia jalkakäytävällä. Huudan, että väliaika oli 1.47 (todellinen oli pari minuuttia parempi) ja laittakaa viesti Mörököllille Suomeen, että nyt on pakko hidastaa.

23km: Törmään siihen kuuluisaan kolmenkympin seinään. Joku oli siirtänyt sitä reilulla kymmenellä kilometrillä. Armoton kipu jaloissa, armoton kipu vasemmassa hartiassa, oksettaa. Kaivan rintojeni välistä (ei ollut taskuja, toimi muuten hyvin) lisää geeliä, josta pitäisi saada lisää energiaa hyytyvään koneeseen. Vauhti tippuu. Jalat jäykistyy entisestään. Tiesin jaksavani 20km-25km tuolla vauhdilla. Liian paljon pitkiä lenkkejä on jäänyt väliin sairasteluiden takia.

30km: Sattuu joka paikkaan. Oksettaa. Koko kroppa on ihan arkana. En jaksa enää hymyillä sotilaille. Hädin tuskin jaksan ottaa vesipullon vastaan.  Kaivoin kovalla alkuvauhdilla verta nenästäni ja tässä sitä nyt ollaan. Mutta ei muuten edelleenkään harmita yhtään. On tää niin siistiä!

32km: Lasken päässäni kilometrejä. Jos nyt juoksen 10km/h, on loppuaika 3.42 eli tosi hyvin. Kiihdytän vauhtia, mutta en pääse eteenpäin. Jalat painaa, sattuu ihan hirveästi. Silti mua naurattaa. Näytän varmaan ihan kamalalta, kun yritän viimeisillä voimillani eteenpäin. Katselen vierelläni juoksevia miehiä, joiden juoksutyyli on jotain aivan kamalaa väsymyksestä johtuen. Naurattaa vieläkin enemmän, kun tiedän sopivani loistavasti joukkoon.

35km: Vauhti tippuu. Hädin tuskin pystyn juoksemaan 9km/h. En edes hitailla lenkeillä juokse näin hitaasti. Mietin keskeyttämistä. Se olisi ehkä järkevää. Paskat. Lupaan pysähtyä seuraavalle juomapisteelle ja juoda rauhassa, koska en jaksa enää juoda ja juosta saman aikaisesti. Paskat. Minähän en pysähdy!

38km: Näen äidin. Tekisi mieli hypätä hänen syliinsä. Käskeä viemään minut pois. Niinkuin partioleiriltä aikoinaan. Mulla ei ole nyt yhtään kivaa. Mua sattuu! Mua sattuu ihan kauheasti! Ja tällä mateluvauhdilla en ole koskaan maalissa. Kadun toiselta puolelta harmaahiuksinen mies katsoo suoraan silmiin ja huutaa vihaisena "Go, don´t give up, go" Pakko juosta. Pelottava tyyppi.

40km: Mukulakiviä. Jokainen niistä sattuu. Ihmiset hurraa. Minä selviydyn, minä oikeasti selviydyn. Kiihdytän vauhtia.

42,2km: Maalisuoralla ei kipua enää tunnu. En tuuleta, en jaksa. Oksettaa, etsin paikkaa johon oksentaa. Näen Kahvakuulan. Saan valloittavan hymyn. Tajuan tehneeni ennätykseni, mutta en osaa vielä ajatella juoksusta mitään.  Pää on aivan tyhjä.

Kymmenen minuutin kuluttua haluan juosta uudestaan viimeiset kymmenen kilsaa. Analysoin kokemaani päässäni ja kaikki on vaan ylisevuotavan mahtavaa. Oma ennätys kirjataan nyt 3.47.11 ja kaikkien sairasteluiden jälkeen se on minulle taisteluvoitto. Tunnin kuluttua olen jo matkalla takaisin San Agustiniin kikattavan Kahvakuulan kanssa ja tiedän haluavani juosta ikuisesti. 


  



   

     

Juupas eipäs.

Olo on parempi kuin eilen. Edelleen nokka vuotaa ja rinnassa painontunne. MUTTA: Olo on parempi kuin eilen. Kahvakuulan räkätauti on nyt edennyt neljänteen päivään ja eilen tuli mukaan öinen yskä. Jos tuo yskä on myös minulla huomenna, harkitsen vakavasti sunnuntaisen kisan jättämistä väliin. Räkä ei haittaa, mutta keuhkoissa asti tuntuva flunssaa haittaa. MUTTA: Olo on parempi kuin eilen.

Se olisi sitten vajaa kolme päivää mahdolliseen starttiin. Olen saanut jo itselleni mukavan hiilaripöhön ja mikä parasta, vatsa toimii. Vatsa toimii todella hyvin. Kamalinta olisi nimittäin hiilaritakkaus ja ummetus. Jokainen voi kokeilla. Eli huomenna vielä tankataan, lauantaina haen kisanumeron ja palaan normaaliin ruokavalioon.

Startti on sunnuntaina klo 9.00 Espanjan aikaa eli klo 11.00 Suomen aikaa. Jos ja kun matkaan pääsen. Katsotaan, jos saan jonkun päivittämään väliaikoja Facebookiin. Minulle merkitsee todella paljon, että moni teistä elää kanssani unelmaani ja haluaa kannustaa juoksun ajan koneen ääreltä Suomesta. Itseäni tsemppaa juostessa valtavasti, kun tiedän aikojen päivittyvän teille.

Lähtö Espanjaan on parin tunnin päästä, joten pitäisi varmaan pakata. Kisakamat on tottakai jo pakattu.

 

Juoksija vaan puuttuu.

Toivonkipinä.

Totesin silloin joulukuisten sairasteluiden jälkeen, että oli hyvä sairastaa nyt kunnolla eli tuskinpa ehtii uutta tautia enää lykkäämään ennen maratonia. Jepjep. Nyt nenä vuotaa, kurkku karhentaa, pää on sumea ja olo on kaukana energisestä maratoonarista. Syyttävä sormi osoittaa tuota pientä alle metrin mittaista tehopakkausta, jonka ensimmäinen puoli vuotta tarhassa on todellakin täyttänyt kaikki tautiodotukset. Tauteja luvattiin ja niitä saatiin. Kiitokset siitä.

Aamulla olin aivan maani myynyt. Nyt on jo hieman positiivisempi olo. Ehkä tämä tästä. Toivottavasti tämä tästä. Tavoitteet olen viskannut roskakoriin, koska haluan nyt vain juosta lämpimässä ja haluan juosta koko maratonin alusta loppuun. Haluan nauttia siitä lämmöstä ja tunnelmasta. Terveenä. En kuitenkaan voi sanoa, että ei muka ota päähän. Tottakai ottaa. Ja lujaa. Se, että luovuttaisin helpolla tai antaisin asian olla, ei kuulu tapoihini. Vieläkin takaraivossani elää pieni toivonkipinä, että heräisin huomenna terveenä, kroppa olisi herkempi kuin ikinä ja juoksisin maaliin alle 3.40. Siitä pienestä toivonkipinästä luovun vasta sitten, kun ajanottokello on ylittänyt kyseisen ajan enkä ole vielä maalissa.

 

Pari opetusta ja tärkeä vinkki.

Täysin oma vikani, kun manasin eilen tulevaa "mukaflunssaa". Eilen alkoi pääkipu, yöllä heräsin kurkkukipuun. Vierelläni istuukin nyt pieni Viitapiru, joka kuiskii ilkeitä asioita korvaani. Yritän olla huomaamatta koko pirulaista ja jatkan valmistautumistani suunnittelemaani tapaan.

OPETUS 1: Älä manaa. Pienenäkin sait vatsasi kipeäksi ainoastaan ajattelemalla vatsakipua.

Hierojani Jari teki jälleen ihmeitä. Huutoni kuulemma raikui Radio Vaasan käytävillä. Vaikka hieronta kuulosti enemmän pahoinpitelyltä, oli lopputulos aivan mahtava. Lantio on suorassa, jalkapohjan kipu poissa ja nilkat liikkuu.

OPETUS 2: Älä säästä hieronnasta, vaikka Mörökölli lupaa tehdä saman ilmaiseksi. Et anna Köllin kuitenkaan hieroa sinua tarvittavan kovakouraisesti, vaan potkit ja huudat takaisin kuin yksivuotias.

Illalla aloittelen kolmen päivän tankkausta tutuilla aineilla eli patongilla, riisipuurolla, urheilujuomalla ja appelsiinimehulla. Syön ihan normaalisti 5 kertaa päivässä, mutta hiilaripitoisesti. Juon myös enemmän, hiilaripitoisesti. Viimeksi tämä systeemi toimi erittäin hyvin, mutta tankkausaineeni katosivat jääkaapista yllättävän äkkiä. Oli kuulemma kivaa, kun oli kerrankin patonkia ja appelsiinimehua. Hei, niin mustakin olisi ollut kivaa.

VINKKI 1: Lainaa Mörökölliltä matkalle 200e. Älä maksa takaisin.

       

Just breathe.

Perjantaina takkuinen kymppi. Lauantaina takkuinen 8,5km. Se riitti. Joko en vaan osaa juosta pakkasessa tai en osaa juosta enää ollenkaan. Nyt pidän kolme lepopäivää, venytellen ja Fustraten eli aktivoin juoksuasentoa ylläpitäviä lihaksia sekä dynaamisten venyttelyiden kautta teen itsestäni spagetin, joka on jäänyt keskeltä raa,aksi (ei onnistu myöskään pilkun laittaminen ylös). Huomenna menen hierojalle. Viimeisen lenkin Suomessa teen keskiviikkona ja perjantaina otan sitten tuntumaa asfalttiin Kanarialla.

Kuusi päivää maratoniin. Se tarkoittaa sitä, että olen tavallista ärtyneempi. Tämä sama on toistunut aina ennen kisoja. Rupean epäilemään kykyäni juosta. Minua sattuu joka paikkaan ja yleensä saan kehitettyä itselleni myös jonkin asteisen "mukaflunssan". Tuohon flunssaan kuuluu outoja kolotuksia koko kropassa, vatsakipuja, jatkuvaa kuumemittarin kainaloon työntelyä, kireää yleistunnelmaa ja pari paketillista Buranaa.    

Yläkroppa tuntuu todella hyvältä. Ryhti on helppo pitää, keskivartalo tuntuu voimakkaalta ja lavat pysyvät luonnollisesti alhaalla. Lantiossa kiristää, mutta sinne saan avun hierojaltani Jarilta, joka fiksaa oikean jalkani paikoilleen. Yleensä käsittely laukaisee lantion alueen jännityksen ja saan lantion juostessa oikeaan paikkaan. Pohkeet ovat vielä hieman tukkoiset, mutta vasemman jalan kipeä plantaarifaskiitti alkaa onneksi jo hieman helpottamaan ja oikeasta jalasta kipu on poistunut kokonaan.

Onneksi on kuitenkin olemassa eräs pieni pikkupoika, joka laittaa aina välillä äidin ajatukset järjestykseen ja pakottaa äidin keskittymään siihen elämän tärkeimpään eli kissan etsimiseen Palomies-kirjasta.

 

  

Ärsytyskynnys ylittyi.

Miksi on naisia, jotka automaattisesti ajattelevat, että mies on kyvyiltään ja osaamiseltaan selkeästi pätevämpi? Tätä kysymystä olen monesti miettinyt. Tuo ajattelutapa on sama kuin sitä pissaisi omaan pesäänsä.

Mies on mies ja nainen on nainen. Halutessaan mies perheessä voi tehdä perinteisiä miestenjuttuja kuten vaihtaa lamppuja ja porata reikiä seiniin. Halutessaan nainen perheessä voi tehdä perinteisiä naisten juttuja kuten siivota rätillä tiskipöydän kaksi kertaa tunnissa ja pyyhkiä pölyjä. Tai sitten mies perheessä voi tehdä halutessaan perinteisiä naistenjuttuja tai nainen perheessä voi tehdä perinteisiä miestenjuttuja. Tai olla tekemättä. Tai eihän tähän edes perhettä tarvita. Summa summarum: Ihan sama kuka tekee mitä tekee ja jos ei tee, sekin on mulle yksi lysti. Ei paljoa kiinnosta ja tämä on jokaisen suhteen ihan oma roolitus.

Mutta palatakseni ensimmäiseen kysymykseen. Monet naiset vaativat barrikaadeilla tasa-arvoa, kun puhutaan palkasta tai kotitöistä, mutta työelämässä edes omaa osaamista tai puhumattakaan muiden naisten osaamista, ei kyetä arvostamaan miehien rinnalle. Ymmärrän, jos mies valitaan paremman pätevyytensä ansiosta, mutta olen kohdannut tapauksia, joissa naisen pätevyyttä ei edes mietitä, koska miestä pidetään automaattisesti pätevämpänä NAISTEN taholta. Vai onko kyseessä ainoastaan kateus?

Jos me naiset emme usko omiin kykyihimme, kuka uskoo? Jos me emme usko itseemme, kuka uskoo? Jos emme ala uskomaan myös muiden naisten kykyihin olla päteviä, saamme tulevaisuudessakin tapella hiekkalaatikolla, kun pätevät miehet vievät työpaikat ja ylennykset neniemme edestä ilman, että edes haastamme heitä omalla osaamisellamme. Ja jos kyse on kateudesta, voi hohhoijaa. Sitten kannattaa tehdä se kakkonenkin sinne omaan pesään.

   

9 days to go!

Ei ole varmaan yllätys, että maratoni pyörii mielessä. Vielä en ole nähnyt juoksu-unia, vaan viime yönä todistin Suomea kohdannutta ydinkatastrofia. Tiedotusvälineet menivät sekaisin ja tuli käsky laittaa ikkunat äkkiä tiukasti kiinni. Kahvakuula oli ulkona vaunuissa nukkumassa, joten kävin rauhallisesti hakemassa Kuulan sisälle. Kaikki muut juoksivat päättöminä ympäriinsä, mutta minä istuin Kuulan kanssa hiljaa sohvalla ja halasin lastani tiukalla otteella.

Tänään olen hieman tutkinut juoksuvauhteja. Jos aikoisin juosta maratonin alle 3.40, on matka juostava seuraavasti:

0.26.04  5km
0.52.08  10km
1.50.00  21,1km
2.36.25  30km
3.28.33  40km

Matka pitäisi siis juosta 5.12min/km eli 11.51km/h. Okei. Onnistuu ainakin 25km, sen tiedän, mutta muu jää taas Herran haltuun.

Tänään studiossa joogataan.

Muistellaan hetki vanhoja (ja turha huitoa tikulla).

Kymmenen päivää Gran Kanarian maratoniin! WUHUU! Saako jo startata, saako?  Eniten odotan sitä tunnetta, kun saa juosta asfaltilla lämpimässä. Tänään juoksin aamulla matolla 7km ja illalla teen vielä pikkuköpsyttelyn pakkasessa Kahvakuulan mentyä ensin nukkumaan.

Koska palan halusta päästä juoksemaan, fiilistelin hieman vanhoja. Tässä vanhasta blogistani otettu kisaraporttini ensimmäisestä (ja toistaiseksi ainoasta) maratonistani, jonka juoksin viime kesäkuussa Tukholmassa: 

Tukholma 42 ja risat

Tukholma lauantaina 2.6.2012: Ilman lämpötila +4c ja satoi vettä. Puuskittainen tuuli ylsi välillä 18m/s. Oman elämänsä huippu-urheilijan oli tarkoitus juosta elämänsä ensimmäinen maratooni.

Lähdin hotellilta hyvissä ajoin kisapaikalle. Vedin takin hupun syvälle päähän. Olin visusti päättänyt, että sää ei haittaa. Kuuntelin musiikkia ja hymyilin pitkin Drottningsgatania kohti T-Centralenin metroasemaa. Seuraavaan hymyyn menikin sitten aikaa.

Metrolla Stadionille. Stadionin metroasema oli tupaten täynnä ihmisiä. Juoksijat rasvasivat itseään vaseliinilla. Kaikkialla tuoksui tiikeribalsami. Vaihdoin juoksulenkkarit asemalla ja valuin ihmisvirrassa kohti uloskäyntiä. Pihalla satoi vettä. Tunti lähtöön. Kävin vessassa, vein tavarat säilöön. Kaikki oli valmista. En osannut jännittää, koska en tiennyt, mitä oli tapahtumassa.

Löysin oman lähtöryhmäni. Suurin osa juoksijoista oli miehiä. Paljon suomalaisia. Ihmisillä oli sadetakkeja päällä. Niiden pintaan jääneet vesipisarat kastelivat paitani entisestään. Viisi minuuttia lähtöön ja juoksupaitani oli jo märkä.

Kaksi minuuttia lähtöön. Huomasin, että unohdin ladata sykemittarini, joka näyttää kilometrivauhdin. Sen akku oli loppu. Suunnitelma B käyttöön: Juokse vaan.

Lähtö. Ahdasta. Kyttään neljän tunnin aikaan tähtäävää jänistä (juoksija, joka juoksee ennaltamäärättyyn aikaan maratoonin) ja pysyttelen lähdön ajan jäniksen näköetäisyydellä. En halua ruuhkan takia jäädä liikaa aikatavoitteesta, johon en kyllä uskonut enää pätkääkään olosuhteiden takia. Väistelen suurempia vesilätäköitä ja kiroilen mielessäni.

8km: Seuraan jänistä pitkin Västerbron siltaa. Tuuli on todella kova, sataa vettä. Aika lujaa pitää näköjään juosta, jos meinaa juosta neljään tuntiin. Tossut on läpimärät. Lits lits lits. Jaksan kuitenkin hyvin, vaikka ihmettelen vauhtia. Alamäessä pudotan yhden juomapullon. Ei ole aikaa nostaa sitä. Pakko pitää jänis näköetäisyydellä.

15km: Tää on ihan paskaa. Sormet alkavat jäätymään. Yhtään positiivista ajatusta ei ole ollut pitkään aikaan. En ajattele mitään, kiroilen vaan juoksun rytmissä. Tunnen Tukholman hyvin, mutta en tiedä yhtään, missä kohdassa reittiä mennään. En jaksa ajatella, en jaksa edes katsella ympärilleni. Väliaikapisteillä hieman kuitenkin hymyilyttää. Tiedän, että Mörökölli pudistelee himassa päätään. Mörököllistä olen lähtenyt liian lujaa. Mutta mulla ei ole muuta mahdollisuutta. Nyt on pakko juosta lujaa. Pakko. Jäädyn koska tahansa pystyyn. EI IKINÄ ENÄÄ.

19km: Reitti kääntyy kohti isoa, aukeaa puistoa. Tuuli pääsee puhaltamaan täysillä. Vesisade yltyy. Ihmisiä kävelee, keskeyttää. Ajattelen ensimmäistä kertaa keskeytystä, mutta en taida jaksaa kävellä koko matkaa Stadionille hakemaan lämpimiä vaatteitani. Olen nopeammin perillä juosten. Saavutan neljän tunnin jänistäni ja huomaan, että se onkin 3.45min jänis. Uppista keikkaa.

21,1km: Puoliväli. Loikkaan väliaikalaudalle voimalla. Siinä terveisiä Suomeen! Saan valtavasti voimaa ajatuksesta, että moni seuraa juoksuani innoissaan. Siis minun juoksua. JEE! Aion tehdä kaikkeni päästäkseni maaliin. Jos nyt juoksen lujaa, voin hellittää lopussa, jos on pakko.

25km: Apua. Apua. En tunne kasvojani, en sormiani, en jalkojani. Olen ihan läpimärkä. Maaliin on ihan liian pitkä matka. Sulkeudun pääni sisälle kiroilemaan. EI IKINÄ ENÄÄ.

30km: Kaivan kohmeisilla sormillani taskustani kaksi pilleria. Särkylääke ja magnesium. Yritän ottaa särkylääkettä, mutta en saa juomapulloa sormillani auki. Magnesium auttaa ainakin placebona hetkeksi. Takanani kaksi miestä miettivät, onko kuninkaan linnan muuriin vaihdettu uusia kiviä. Siis oikeasti pystytte ajattelemaan tuollaisia. Jatkan sisälläni kiroilua.

33km: Västerbron silta. Toinen ylitys. Porukkaa tipahtelee ympäriltä. Suurin osa kävelee. Minähän en kävele. Minä perkele juoksen koko helvetin maratonin alusta loppuun. Vauhti on hidasta. En usko enää pääseväni alle neljän tunnin. Olen tyytyväinen aikaan 4.15.

35km: Ympärilläni näyttää maailmanloppuleffalta. Ihmiset juoksevat tuskissaan pakoon. Märkinä, uupuneina. Välillä joku tipahtaa. Yritän päästä eteenpäin jaloillani, jotka eivät suostu toimimaan. Vauhti tippuu entisestään. Aivot haluavat vauhtia lisää, mutta jalat eivät tottele. Tajuan, että matka voi loppua koska tahansa. Mikään ei ole enää selvää. En osaa enää laskea minuutteja. En vaan pysty. EI IKINÄ ENÄÄ.

40km: Ihmisiä tulee reitin varrelle kannustamaan: "Ni är superduktiga", "Heja Finland". Nyt haluan maaliin. En ole tullut tänne turhaan. Ajattelen kotona kannustavia ihmisiä. Mörökölli varmaan ajattelee, että mitä on tapahtunut. Lähdinkö liian lujaa. Mutta ähäkutti Kattimatti, en lähtenyt. Kunnossa ei ole mitään vikaa. Tämä pystyyn jäätynyt kroppa vaan ei toimi!

41km: Mää pääsen maaliin. Mää pääsen maaliin. Ja samassa hengitys muuttuu vinkuvaksi. En pysty hengittämään suun kautta. Ei ole totta, mutta onneksi mulla on nenä.

42km: Kurvaan stadionille. Taidan päästä just ja just alle neljän tunnin. Olen tyytyväinen, mutta haluan lämpimään.

42,2km: Juoksen maaliin. En tuuleta. Aika oli jotakin. Ei sillä ole väliä. Haluan lämpimään. Kävelen välittömästi ulos Stadionilta, haen vaatteeni ja lysähdän ensiapuun. EI IKINÄ ENÄÄ.

Tunnin päästä tunnen jalkani, sormet ei vieläkään toimi. Ensiapuun tuodaan pahasti kylmettyneitä. Annan heille paikkani ja lähden yksin vaeltamaan kohti metroa ensiavusta saamani Ikean peitto päällä. EI IKINÄ ENÄÄ.

Metrotunnelista löytyy lämmin kahvila. Soitan Mörököllille ja saan kuulla loppuaikani: 3.50.52. Yli minuutti alle tavoitteen. Ihan oikeasti. En voi käsittää sitä. Sitten Mörökölli sanoo jotakin peruuttamatonta: Jos saisit nukkua ja harjoitella vähän pidempään sekä juosta maratoonin paremmissa olosuhteissa, voisit juosta alle 3.30.

EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Tiedättekö, mikä on seuraava tavoite?


Siinä siis tunnelmia viime kesältä. EI IKINÄ ENÄÄ on muuttunut suureksi haluksi päästä jo lähtöviivalle ottamaan itsestään mittaa.

Mukavaa torstaita kaikille,
Miia





 

Äitiä ikävä.

Noin kuukausi sitten aloitimme Kahvakuulan vesirokon jälkimainingeissä unikoulun, jolla oli tarkoitus opettaa Kuula nukahtamaan itse. Kesästä lähtien Kuula oli nimittäin valvottanut keskellä yötä puolesta tunnista kahteen tuntiin sekä heräillyt muutenkin öisin. Itselläni oli aina suuria vaikeuksia saada näiden heräämisten jälkeen taas unen päästä kiinni, joten valvomisesta tuli osa arkea. Et uskaltanut nukahtaa, kun kuitenkin kohta piti taas nousta. Loppujen lopuksi valvotit itse itseäsi ja kuulit vauvan itkun korvatulppien läpi, vaikka vauva ei itkenytkään.

Kuinka ollakkaan, unikoulu toimi viikossa. Kahta poikkeusyötä lukuunottamatta meillä on nyt nukuttu kolme viikkoa ilman yöheräilyjä. Itse olen nukkunut ehjiä öitä putkeen sitten loppuraskauden eli kesän 2011. Muutos on ollut suuri. Palaudun treeneistä, suolisto kehrää, ylimääräinen neste on poistunut kehosta ja hereilläolo ei ole jatkuvaa taistelua. Tämä on ihan mahtavaa! Jotta nyt ei kuitenkaan menisi ihan hehkuttamiseksi, totean, että kulmahampaat ovat vielä tulematta.

Tänään oli juoksusta lepopäivä, joten päivien henkisen valmistautumisen jälkeen uskaltauduin maaperälle, joka oli minulle entuudestaan täysin tuntematon. Ompelutarvikeliikkeessä oli hiljaista. Oli kuulkaa nappeja, nyörejä, nauhoja ja jos jonkinlaisia juttuja, joiden käyttötarkoituksesta minulla ei ollut aavistustakaan. Koulussakin olin puukäsitöissä. Ei sillä, että puukässyt olisivat kiinnostaneet erityisesti nuorempana tai että mitään niistä vempeleistä osaisin ylipäätänsä käyttää. Puukässyt oli nimittäin ainoa paikka poikien liikuntatuntien lisäksi, jossa oli prosenttuaalisesti enemmän poikia kuin tyttöjä. Ja pojathan kyllä kiinnostivat. 

Ompelutarvikeliikkeestä, kaikkien niiden lukuisten putkiloiden keskeltä löytyi pieni Suomen lippu-merkki juoksushortseihini. Myyjä käski ommella merkin kiinni. Täh?

 

Äiti?

Vaimoista parhain.

Eilen sunnuntaina olin aistivinani parisuhteen toisen osapuolen kyllästymistä keskustelun aloituksiini ja oman elämäni huippu-urheiluun. Mörökölli oli ihan hiljaa, kun tein keppiliikkeitä ja juttelin liikkuvuuteni parantumisesta. Mörökölli katsoi vähän vinoon, kun availin jalkapohjia pyörittelemällä painotankoa jalan alla ja samalla kuvailin kipupisteitäni. Tehdessäni vatsalihaksia ja kertoillessani edistyksestäni, Mörökölli mutisi jotain. Siirtyessäni selkälihaksiin matki Mörökölli minua kimittäen "vielä pitää tehdä selkälihakset, vielä pitää tehdä selkälihakset". Kun aloin venyttelemään ja samalla kertasin suunnitelmaani maratonin tankkaukseen, huokasi Mörökölli päätään pyörittäen. Sitten kello olikin jo 23.15 ja oli aika mennä nukkumaan.

Toisaalta jo lauantaina ilmassa oli selkeitä merkkejä. Tullessani töistä kotiin otin kupillisen kahvia ja tein hörppäysten välissä kepillä liikkuvuusliikkeitä. Sain käskyn istua nyt edes hetkeksi sohvalle, koska Kahvakuulakin oli päiväunilla. Tein työtä käskettyä ja viiden minuutin kuluttua kysyin lupaa jatkaa keppiliikkeitäni. Lauantai-iltana esitin Mörököllille ihan viattoman pohdintakysymykseen, jota olisimme yhdessä voineet pohtia illan ratoksi. Aihe oli niinkin mielenkiintoinen "Kuinka lujaa luulet minun joskus vielä juoksevan?". Sain takaisin ainoastaan naurunsekaisen hörähdyksen ja kehotuksen siirtyä pois telkkarin edestä.

Jälleen kerran elän ja hengitän juoksua aamusta iltaan. Päivät maratoniin vähenevät ja ajatukset pyörivät itsekkäästi oman navan ympärillä. Mitä puen päälleni. Koska aloitan tankkauksen. Varaa hieroja. Muista kokeilla geelejä. Osta uudet kisasukat. Miten harjoittelen viimeisellä viikolla. Osta lippis. Muista vaseliini. Osta shortseihin Suomen lippu. Osta lisää magnesiumia. Suunnittele omat ruuat mukaan lentokoneeseen. Ja tuhat muuta ajatusta, joita kelaan hetkestä toiseen.

Mutta jos jotain unohtuu, ei sillä oikeasti ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Itselle tämä kaikki on osa omaa henkistä psyykkausta, jonka avulla lataudun suoritukseen. Ja tämä on oikeasti ihan mielettömän kivaa. Minulle. Mörököllille voisin lohdutukseksi sanoa, että vaimosi lupaa ottaa rennosti sitten maratonin jälkeen. Pari viikkoa. Sitten katse kääntyy kohti Tukholman maratonia.    

2 viikkoa.

Kahden viikon päästä tähän aikaan olen toivottavasti juossut maratonista kolmisenkymmentä kilometriä ja aloittelen viimeistä, vaativinta reilun kymmenen kilometrin pätkää. Tunnen itseni todennäköisesti erittäin väsyneeksi, käyn sisäistä kamppailua päässäni ja tuijottelen jälleen apua pyytävästi taivaalle.

Jos vertaan kuntoani viime kesäkuuhun, jolloin juoksin ensimmäisen maratonini, on moni asia muuttunut. Olen harjoitellut huomattavasti enemmän ja tehnyt monipuolisempia, kovempia treenejä. Lihashuolto, asentoharjoitukset ja keskivartalonvoima ovat olleet harjoitusohjelmassa mukana. Juoksutekniikkani on parantunut viime kesästä.

Olen myös (muutamaa yötä lukuunottamatta) nukkunut lähes yhdeksän tuntia joka yö viimeisten kahden viikon aikana. Kropan palautuminen onkin tällä viikolla ollut jotain aivan ihmeellistä, jotain, josta muistan jotain hämärästi joidenkin vuosien takaa.

Tällä viikolla juoksin yhteensä 60km ja olo kropassa on siitä huolimatta / sen takia erittäin energinen. Viime kesästä paino on myös tippunut syksyn aikana viitisen kiloa, joten paino alkaa olla ihanteellinen juoksun kannalta. Kevyempänä on helpompi juosta ja jopa tuo viisi kiloa helpottaa askelta. Valitettavasti lihasmassaa on viimeisen vuoden aikana lähtenyt paljon, mutta menkööt. Eilen Mörökölli meinasi tukehtua nauruun, kun nostelin käsipainojen pelkkiä tankoja ja nekin olivat vipunostoissa hieman liikaa.

Paljon on siis muuttunut kahdeksassa kuukaudessa, joten odotukset ovat joulukuun sairasteluista huolimatta korkealla. Vielä ensi viikon teen töitä täysillä, sitten rupean keventelemään harjoittelua. Viimeinen viikko ennen maratonia mennään ainoastaan muutamalla juoksuharjoituksella ja keskitytään juoksuasentoa ylläpitäviin harjoitteisiin. Oma treeninsä on myös se kuusituntinen, jonka vietän Kahvakuulan kanssa lentokoneessa. Kuulaa ei nimittäin juuri kiinnosta paikallaan istuminen.

Tänään hitaan aamulenkin saldo oli yksi tunti, 10km, 12 koiraa, yksi musta kissa ja yksi vikkelä orava.      

Lupauksia.

Äsken kävin juoksemassa peruskympin Västervikin tietä S-marketille ja siitä Gerbyn rantatietä takaisin. Hyvä Västervik! Hyvä Gerby! Siellähän piti paikoitellen väistellä ihmisiä, jotka nauttivat samasta reitistä uusissa ulkoilupuvuissaan. Näköjään oli tehty uudenvuodenlupauksia oikein urakalla.

Eilen pidin kiinni omasta uudenvuodenlupauksestani. Yksikään ihminen ei saa tänä vuonna matkustaa työpaikkani hississä vaihtamatta kuulumisia (yleensä minun kuulumisia) kanssani. Hiljainen hissi kohti Radio Vaasan ysikerrosta on siis historiaa. Eilen aloitin keskustelun erään vanhemman naisen kanssa ja toivottaessani hänelle "hyvää päivän jatkoa", sain vastaukseksi iloisella hymyllä varustetun "sitä samaa"-toivotuksen. Tänään sain menomatkalla jutella työkaverini kanssa ja tulomatkalla olin valitettavasti yksin koko matkan. Mutta huomenna klo 11.50 bongaan seuraavan uhrini ja hän saa kunnian kuunnella uusimmat juttuni.

Nyt pakotan Mörököllin hieromaan jalkojani, joten pitää keksiä pari kohteliaisuutta kärkeen. 

Lenkkikenkätyttö.

18 päivää. Jännitys nousee. Ajattelen tulevaa maratonia yhä useammin.

Tänään tunnen itseni terveeksi ensimmäistä kertaa viikkoihin. Räkätauti, oksennustauti sekä viisaudenhampaan 24/7-jomotus ovat ilkeitä muistoja viime vuodelta. En halua miettiä sairastamisen takia väliin jääneitä arvokkaita treenikertoja, vaan katse on nyt tiukasti tulevassa maratonissa. Mitä voin vielä tehdä, miten voin ottaa viimeisistä päivistä kaiken irti.

Aloitin liikkuvuus- ja keskivartaloharjoitteet uudestaan jälleen viikonloppuna, kun pystyin vihdoinkin hengittämään kunnolla nenän kautta ja olo oli parempi. Onneksi aiempi aktiivinen Fustrailu piti keskivartaloni kuosissa myös sairastaessa, joten nyt vaan tykitetään lisää lisää lisää joka päivä. Haluan juosta koko maratonin hyvässä ryhdissä vatsalihasten auttaessa matkani tekoa. Myös hieman jännittynyt vasen lapa on saatava auki, jotta hartiat pysyvät rentoina. Muutoin kroppa tuntuu hyvältä. Hieman aliravitulta tosin, mutta tiedän saavani murua rinnan alle, jos AA-kokoinen voi näin ylipäätään todeta. Siinä nimittäin lentelisi murut ympäri lattioita.

Joka tapauksessa, nyt on myös henkisen valmistautumisen aika. On ladattava itsensä uskomaan siihen, että pystyn. Siihen, että kaikki on mahdollista. Siihen, että maratoni ei ole pelkkä mukava pitkä lenkki. Viimeksi se sattui, toi kyyneleet silmiin, pisti minut kyseenalaistamaan tahtoni, yritti nujertaa minut henkisesti, mutta selvisin kaikesta huolimatta voittajana. Sen tunteen takia olen valmis vetämään märät lenkkarit jalkaani uudestaan ja uudestaan. Koska minä olen lenkkikenkätyttö.

Joulupukki toi uuden treenikalenterin. Maanantaille sain merkata 12km ja eiliselle 20km.

Tänään on lepo- ja mustamakkarapäivä.