Lenkkikenkätyttö.

18 päivää. Jännitys nousee. Ajattelen tulevaa maratonia yhä useammin.

Tänään tunnen itseni terveeksi ensimmäistä kertaa viikkoihin. Räkätauti, oksennustauti sekä viisaudenhampaan 24/7-jomotus ovat ilkeitä muistoja viime vuodelta. En halua miettiä sairastamisen takia väliin jääneitä arvokkaita treenikertoja, vaan katse on nyt tiukasti tulevassa maratonissa. Mitä voin vielä tehdä, miten voin ottaa viimeisistä päivistä kaiken irti.

Aloitin liikkuvuus- ja keskivartaloharjoitteet uudestaan jälleen viikonloppuna, kun pystyin vihdoinkin hengittämään kunnolla nenän kautta ja olo oli parempi. Onneksi aiempi aktiivinen Fustrailu piti keskivartaloni kuosissa myös sairastaessa, joten nyt vaan tykitetään lisää lisää lisää joka päivä. Haluan juosta koko maratonin hyvässä ryhdissä vatsalihasten auttaessa matkani tekoa. Myös hieman jännittynyt vasen lapa on saatava auki, jotta hartiat pysyvät rentoina. Muutoin kroppa tuntuu hyvältä. Hieman aliravitulta tosin, mutta tiedän saavani murua rinnan alle, jos AA-kokoinen voi näin ylipäätään todeta. Siinä nimittäin lentelisi murut ympäri lattioita.

Joka tapauksessa, nyt on myös henkisen valmistautumisen aika. On ladattava itsensä uskomaan siihen, että pystyn. Siihen, että kaikki on mahdollista. Siihen, että maratoni ei ole pelkkä mukava pitkä lenkki. Viimeksi se sattui, toi kyyneleet silmiin, pisti minut kyseenalaistamaan tahtoni, yritti nujertaa minut henkisesti, mutta selvisin kaikesta huolimatta voittajana. Sen tunteen takia olen valmis vetämään märät lenkkarit jalkaani uudestaan ja uudestaan. Koska minä olen lenkkikenkätyttö.

Joulupukki toi uuden treenikalenterin. Maanantaille sain merkata 12km ja eiliselle 20km.

Tänään on lepo- ja mustamakkarapäivä.