Kymmenen päivää Gran Kanarian maratoniin! WUHUU! Saako jo startata, saako? Eniten odotan sitä tunnetta, kun saa juosta asfaltilla lämpimässä. Tänään juoksin aamulla matolla 7km ja illalla teen vielä pikkuköpsyttelyn pakkasessa Kahvakuulan mentyä ensin nukkumaan.
Koska palan halusta päästä juoksemaan, fiilistelin hieman vanhoja. Tässä vanhasta blogistani otettu kisaraporttini ensimmäisestä (ja toistaiseksi ainoasta) maratonistani, jonka juoksin viime kesäkuussa Tukholmassa:
Tukholma 42 ja risat
Tukholma lauantaina 2.6.2012: Ilman lämpötila +4c ja satoi vettä. Puuskittainen tuuli ylsi välillä 18m/s. Oman elämänsä huippu-urheilijan oli tarkoitus juosta elämänsä ensimmäinen maratooni.
Lähdin hotellilta hyvissä ajoin kisapaikalle. Vedin takin hupun syvälle päähän. Olin visusti päättänyt, että sää ei haittaa. Kuuntelin musiikkia ja hymyilin pitkin Drottningsgatania kohti T-Centralenin metroasemaa. Seuraavaan hymyyn menikin sitten aikaa.
Metrolla Stadionille. Stadionin metroasema oli tupaten täynnä ihmisiä. Juoksijat rasvasivat itseään vaseliinilla. Kaikkialla tuoksui tiikeribalsami. Vaihdoin juoksulenkkarit asemalla ja valuin ihmisvirrassa kohti uloskäyntiä. Pihalla satoi vettä. Tunti lähtöön. Kävin vessassa, vein tavarat säilöön. Kaikki oli valmista. En osannut jännittää, koska en tiennyt, mitä oli tapahtumassa.
Löysin oman lähtöryhmäni. Suurin osa juoksijoista oli miehiä. Paljon suomalaisia. Ihmisillä oli sadetakkeja päällä. Niiden pintaan jääneet vesipisarat kastelivat paitani entisestään. Viisi minuuttia lähtöön ja juoksupaitani oli jo märkä.
Kaksi minuuttia lähtöön. Huomasin, että unohdin ladata sykemittarini, joka näyttää kilometrivauhdin. Sen akku oli loppu. Suunnitelma B käyttöön: Juokse vaan.
Lähtö. Ahdasta. Kyttään neljän tunnin aikaan tähtäävää jänistä (juoksija, joka juoksee ennaltamäärättyyn aikaan maratoonin) ja pysyttelen lähdön ajan jäniksen näköetäisyydellä. En halua ruuhkan takia jäädä liikaa aikatavoitteesta, johon en kyllä uskonut enää pätkääkään olosuhteiden takia. Väistelen suurempia vesilätäköitä ja kiroilen mielessäni.
8km: Seuraan jänistä pitkin Västerbron siltaa. Tuuli on todella kova, sataa vettä. Aika lujaa pitää näköjään juosta, jos meinaa juosta neljään tuntiin. Tossut on läpimärät. Lits lits lits. Jaksan kuitenkin hyvin, vaikka ihmettelen vauhtia. Alamäessä pudotan yhden juomapullon. Ei ole aikaa nostaa sitä. Pakko pitää jänis näköetäisyydellä.
15km: Tää on ihan paskaa. Sormet alkavat jäätymään. Yhtään positiivista ajatusta ei ole ollut pitkään aikaan. En ajattele mitään, kiroilen vaan juoksun rytmissä. Tunnen Tukholman hyvin, mutta en tiedä yhtään, missä kohdassa reittiä mennään. En jaksa ajatella, en jaksa edes katsella ympärilleni. Väliaikapisteillä hieman kuitenkin hymyilyttää. Tiedän, että Mörökölli pudistelee himassa päätään. Mörököllistä olen lähtenyt liian lujaa. Mutta mulla ei ole muuta mahdollisuutta. Nyt on pakko juosta lujaa. Pakko. Jäädyn koska tahansa pystyyn. EI IKINÄ ENÄÄ.
19km: Reitti kääntyy kohti isoa, aukeaa puistoa. Tuuli pääsee puhaltamaan täysillä. Vesisade yltyy. Ihmisiä kävelee, keskeyttää. Ajattelen ensimmäistä kertaa keskeytystä, mutta en taida jaksaa kävellä koko matkaa Stadionille hakemaan lämpimiä vaatteitani. Olen nopeammin perillä juosten. Saavutan neljän tunnin jänistäni ja huomaan, että se onkin 3.45min jänis. Uppista keikkaa.
21,1km: Puoliväli. Loikkaan väliaikalaudalle voimalla. Siinä terveisiä Suomeen! Saan valtavasti voimaa ajatuksesta, että moni seuraa juoksuani innoissaan. Siis minun juoksua. JEE! Aion tehdä kaikkeni päästäkseni maaliin. Jos nyt juoksen lujaa, voin hellittää lopussa, jos on pakko.
25km: Apua. Apua. En tunne kasvojani, en sormiani, en jalkojani. Olen ihan läpimärkä. Maaliin on ihan liian pitkä matka. Sulkeudun pääni sisälle kiroilemaan. EI IKINÄ ENÄÄ.
30km: Kaivan kohmeisilla sormillani taskustani kaksi pilleria. Särkylääke ja magnesium. Yritän ottaa särkylääkettä, mutta en saa juomapulloa sormillani auki. Magnesium auttaa ainakin placebona hetkeksi. Takanani kaksi miestä miettivät, onko kuninkaan linnan muuriin vaihdettu uusia kiviä. Siis oikeasti pystytte ajattelemaan tuollaisia. Jatkan sisälläni kiroilua.
33km: Västerbron silta. Toinen ylitys. Porukkaa tipahtelee ympäriltä. Suurin osa kävelee. Minähän en kävele. Minä perkele juoksen koko helvetin maratonin alusta loppuun. Vauhti on hidasta. En usko enää pääseväni alle neljän tunnin. Olen tyytyväinen aikaan 4.15.
35km: Ympärilläni näyttää maailmanloppuleffalta. Ihmiset juoksevat tuskissaan pakoon. Märkinä, uupuneina. Välillä joku tipahtaa. Yritän päästä eteenpäin jaloillani, jotka eivät suostu toimimaan. Vauhti tippuu entisestään. Aivot haluavat vauhtia lisää, mutta jalat eivät tottele. Tajuan, että matka voi loppua koska tahansa. Mikään ei ole enää selvää. En osaa enää laskea minuutteja. En vaan pysty. EI IKINÄ ENÄÄ.
40km: Ihmisiä tulee reitin varrelle kannustamaan: "Ni är superduktiga", "Heja Finland". Nyt haluan maaliin. En ole tullut tänne turhaan. Ajattelen kotona kannustavia ihmisiä. Mörökölli varmaan ajattelee, että mitä on tapahtunut. Lähdinkö liian lujaa. Mutta ähäkutti Kattimatti, en lähtenyt. Kunnossa ei ole mitään vikaa. Tämä pystyyn jäätynyt kroppa vaan ei toimi!
41km: Mää pääsen maaliin. Mää pääsen maaliin. Ja samassa hengitys muuttuu vinkuvaksi. En pysty hengittämään suun kautta. Ei ole totta, mutta onneksi mulla on nenä.
42km: Kurvaan stadionille. Taidan päästä just ja just alle neljän tunnin. Olen tyytyväinen, mutta haluan lämpimään.
42,2km: Juoksen maaliin. En tuuleta. Aika oli jotakin. Ei sillä ole väliä. Haluan lämpimään. Kävelen välittömästi ulos Stadionilta, haen vaatteeni ja lysähdän ensiapuun. EI IKINÄ ENÄÄ.
Tunnin päästä tunnen jalkani, sormet ei vieläkään toimi. Ensiapuun tuodaan pahasti kylmettyneitä. Annan heille paikkani ja lähden yksin vaeltamaan kohti metroa ensiavusta saamani Ikean peitto päällä. EI IKINÄ ENÄÄ.
Metrotunnelista löytyy lämmin kahvila. Soitan Mörököllille ja saan kuulla loppuaikani: 3.50.52. Yli minuutti alle tavoitteen. Ihan oikeasti. En voi käsittää sitä. Sitten Mörökölli sanoo jotakin peruuttamatonta: Jos saisit nukkua ja harjoitella vähän pidempään sekä juosta maratoonin paremmissa olosuhteissa, voisit juosta alle 3.30.
EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Tiedättekö, mikä on seuraava tavoite?
Siinä siis tunnelmia viime kesältä. EI IKINÄ ENÄÄ on muuttunut suureksi haluksi päästä jo lähtöviivalle ottamaan itsestään mittaa.
Mukavaa torstaita kaikille,
Miia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti