keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Äitiä ikävä.


Noin kuukausi sitten aloitimme Kahvakuulan vesirokon jälkimainingeissä unikoulun, jolla oli tarkoitus opettaa Kuula nukahtamaan itse. Kesästä lähtien Kuula oli nimittäin valvottanut keskellä yötä puolesta tunnista kahteen tuntiin sekä heräillyt muutenkin öisin. Itselläni oli aina suuria vaikeuksia saada näiden heräämisten jälkeen taas unen päästä kiinni, joten valvomisesta tuli osa arkea. Et uskaltanut nukahtaa, kun kuitenkin kohta piti taas nousta. Loppujen lopuksi valvotit itse itseäsi ja kuulit vauvan itkun korvatulppien läpi, vaikka vauva ei itkenytkään.

Kuinka ollakkaan, unikoulu toimi viikossa. Kahta poikkeusyötä lukuunottamatta meillä on nyt nukuttu kolme viikkoa ilman yöheräilyjä. Itse olen nukkunut ehjiä öitä putkeen sitten loppuraskauden eli kesän 2011. Muutos on ollut suuri. Palaudun treeneistä, suolisto kehrää, ylimääräinen neste on poistunut kehosta ja hereilläolo ei ole jatkuvaa taistelua. Tämä on ihan mahtavaa! Jotta nyt ei kuitenkaan menisi ihan hehkuttamiseksi, totean, että kulmahampaat ovat vielä tulematta.

Tänään oli juoksusta lepopäivä, joten päivien henkisen valmistautumisen jälkeen uskaltauduin maaperälle, joka oli minulle entuudestaan täysin tuntematon. Ompelutarvikeliikkeessä oli hiljaista. Oli kuulkaa nappeja, nyörejä, nauhoja ja jos jonkinlaisia juttuja, joiden käyttötarkoituksesta minulla ei ollut aavistustakaan. Koulussakin olin puukäsitöissä. Ei sillä, että puukässyt olisivat kiinnostaneet erityisesti nuorempana tai että mitään niistä vempeleistä osaisin ylipäätänsä käyttää. Puukässyt oli nimittäin ainoa paikka poikien liikuntatuntien lisäksi, jossa oli prosenttuaalisesti enemmän poikia kuin tyttöjä. Ja pojathan kyllä kiinnostivat. 

Ompelutarvikeliikkeestä, kaikkien niiden lukuisten putkiloiden keskeltä löytyi pieni Suomen lippu-merkki juoksushortseihini. Myyjä käski ommella merkin kiinni. Täh?

 
Äiti?





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti