Ihmeiden aika ei ole ohi.

Flunssa alkaa olla takana ja kova yritys kohti parempaa juoksukuntoa on päällä. Kroppa on vielä väsynyt ja nenä vuotaa, mutta maratoniin on tasan kuukausi. Vain kuukausi, josta viimeinen viikko kevennellään. Tulee kiire, tulee kiire. Alkuviikosta aloitettuun treenaukseen tuli maanantain ja tiistain lenkkien jälkeen parin päivän pakollinen tauko kiireiden takia.

Tänään juoksin pakkasessa kymmenen kilsaa. En tykännyt. Vaatetus toimi yhdentoista asteen pakkasessa loistavasti, mutta en vaan tykännyt. Jalat kangistuu, pylly vaappuu peräsimenä ja polvet on koukussa. Ei mikään ihme, että tuolla tyylillä 10km/h vauhti tuntuu kovalta. En vaan saa pidettyä juoksuasentoa ja toisaalta - en edes jaksa yrittää. Olenkin tehnyt havainnon, että pakkasella taistelen itseni ulos lenkille, taistelen metri metriltä kilometrit täyteen ja se onnellisuuden tunne tulee vasta kotipihassa. MÄÄ TEIN SEN! Vaikka koko homma oli yhtä taistelua, tulin maaliin voittajana! Pidän talvesta, pidän lumesta, pidän talven tunnelmasta. Mutta vihaan juosta talvella.

Harjoitukset jatkuvat koko joulun. Haluan tehdä ennätykseni kuukauden päästä, vaikka ensisijainen tavoite (alle 3.40) karkaisikin tämän taudin takia liian kauas. Nyt taistellaan ja purraan hammasta. Minähän en luovuta.

Tiedättekö ne sanat, joita ette ikinä odottaisi kuulevanne? Jotakin sellaista, joka tulee täysin puun takaa? Esimerkiksi: "Mun on sitten pakko päästä salille reenaamaan joko huomenna tai sunnuntaina!"

Ei, sitä en sanonut minä.
Ei, sitä ei sanonut myöskään Mörökölli.
Sanojana oli äitini.
Vuoden yllättävin lause oli paras joululahja ikinä.

Pitäkää huolta itsestänne,
Miia