Seitsemän.

7 on peräkkäisten treenaamattomien päivien määrä tällä hetkellä. Sinänsä ei edes tee mieli treenaamaan. Kuinka edes voisi tässä olotilassa? Korvat on koko ajan lukossa ja tänään iltapäivällä klo 16 pystyin ensimmäisen kerran hengittämään nenän kautta viikkoon. On muuten mahtava fiilis, kun viikon olet läähättänyt suu auki yöt ja päivät. Jotenkin tuli muutama ihmispiste lisää.

Nenän aukeamisen kunniaksi käytiin Kahvakuulan kanssa ulkoiluttamassa Sami-koiraa ja jäätiin sen jälkeen pihaan leikkimään. Tai siis Kahvakuula makasi tyytyväisenä hangessa syömässä lunta ja itse tein lumitöitä kokonaiset viisi minuuttia. Sitten oli pakko lopettaa, kun lumikolan paino tuotti tuskaa ja sykkeet huiteli ties missä. Ihan heti ei uskoisi, että tämä kroppa yrittää juosta maratonin reilun kuukauden päästä alle 3.40. Toisaalta koko maraton ei edes kiinnosta tällä hetkellä. Haluan vain tulla kuntoon.

Onneksi ympärillä on paljon valopilkkuja. Esimerkiksi tuo alle metrin pituinen Kuula, joka oppii joka päivä jotain uutta. Nyt osataan jo matkia autoa sekä koiraa. Kun Kuulalta kysyy "mitä äiti sanoo", pistää Kuula kielen huulien välistä ulos ja päristää niin, että sylki lentää ympäriinsä.

Aika tarkka analyysi äidistä vähän yli vuoden vanhalta.