perjantai 25. tammikuuta 2013

Gran Kanarian maraton 2013.


Sunnuntaina 20.1 kisa-aamu valkeni Gran Kanarian San Agustinissa oman elämänsä huippu-urheilijalle jo klo 06.00. Startti tapahtuisi klo 09, joten halusin syödä aamupalan hyvissä ajoin. Annoin poikien vielä nukkua hetken ja nautin samalla aamun hiljaisuudesta rasvaten vaseliinilla varpaitani. Minua ei jännitttänyt. Halusin ainoastaan juosta. Halusin nauttia juoksemisesta asfaltilla kaikkien sairasteluiden jälkeen. Halusin juosta lämpimässä ja nauttia juoksutapahtuman ainutlaatuisesta tunnelmasta. Ja ihan pikkuisen kokeilla rajojani. Ihan himpan verran vaan.

Saavuimme 50km päähän Las Palmasiin hieman kello kahdeksan jälkeen. Olin käynyt jo lauantaina hakemassa kisanumeron ja tutustumassa lähtöalueeseen, joten siirtyminen autolta muiden juoksijoiden joukkoon kävi helposti. Annoin lentosuukon Kahvakuulalle ja etsin lähtöryhmäni. Samaan aikaan oli starttaamassa sekä puolimaraton että maraton. Kymmenen kilometrin juoksijat lähtivät sitten peräämme klo 09.20.

Muistan Tukholmasta, kuinka joka puolella tuoksui tiikeribalsami. Nyt ympärilläni haisi puhdas hiki. Lähtöryhmässäni oli ainoastaan muutama nainen miesvaltaisessa joukossa. Nollasin ajanottokelloni, joka myös näyttäisi nopeuteni tai hitauteni. En tiennyt vielä. Aattelin vain nauttia.

Ihmiset laskivat huutaen sekunteja kymmenestä alaspäin. Espanjaksi. Minä olin hiljaa. Olin kuitenkin Suomesta. Meillä seistään hiljaa ja odotetaan kiltisti turhia hötkyilemättä.

LÄHTÖ: Mittari päälle ja kiihdytys. Rinta rottingilla, pieni liikutus kurkussa ja rento askel. Nautintoa, nautintoa. Päämäärä tuntematon ja sitähän minä tässä hommassa eniten rakastan. Koskaan ei tiedä, kuinka pitkälle askel kantaa. Näen kannustusjoukkoni muun yleisön seassa ja vilkutan iloisesti. Lähes aina olen juossut tapahtumissa yksin ilman kannustajia, mutta nyt on nelihenkinen tsemppiryhmä vartioimassa menoani.

5km: Juoksen koko ajan liian lujaa. Tiedän sen, mutta en välitä. Nautin vaan ja ohittelen ihmisiä. Ensimmäisellä juomapisteellä huomaan, että armeijan joukot ovat hiekkamyrskyasuissaan hoitamassa juomapisteitä. Vettä minulle, kyllä kiitos! Katson sotilasta silmiin, hymyilen ja kiitän espanjaksi. On se kumma, kun univormu saa aina aikaiseksi hiekkamyrskyn sisälläni, jonka taltuttamiseen tarvitsisi ainakin pari dyynikompanjaa.

7km: Vasemmassa pohkeessa aistittavissa pienehkö kramppi. Pohkeeni ovat olleet tukossa jo parisen viikkoa, joten tämä oli arvattavissa. Mutta ei haittaa menoa, kipu on vielä pientä ja pian tulee taas uusi juomapiste, jossa voin harjoitella espanjan alkeita.

14km: Reitti menee Las Palmasin keskustan läpi. Kaduilla on paljon yleisöä, jotka kannustavat huudoillaan: Animo, animo! Bravo! Naiset huutavat innoissaan kannustustaan naispuoliselle juoksijalle go Chica go! Ja minähän annan palaa. Vauhti on huimaa. 3.30 menisi rikki, jos jaksaisin maaliin asti. Mutta en jaksa. Tiedän sen jo nyt. Pohkeissa tuntuu pahalta ja yskin välillä limaa kurkustani. Mulla on kuitenkin kivaa ja aion nauttia joka sekunnista niin kauan kuin tätä vauhdinhurmaa kestää. Päätän juosta puoliväliin lujaa ja sitten hidastaa.

17km: Kannustusjoukkoni hurraa ja minä juoksen hyväkuntoisena ohi. Kahvakuula on näköjään nukahtanut. Äidillä on tylsä harrastus. Ohittelen koko ajan puolimaratonin juoksijoita. Makee fiilis! Hymyilen koirille, vilkuttelen tuntemattomille "Finland"-huutelijoille, koska tiedän sisälläni, että muutaman vuoden kuluttua 3.30 alitus on totta. Mutta sen aika ei ole vielä. Pakko hieman hidastaa.

21,1km: Puoliväli. Puolimaratonin juoksijat tuulettavat maalissa, minä jatkan matkaa. Pohkeisiin sattuu. Saan kiinni vanhemman miehen, jonka tapasin lauantaina kisatoimistossa. Hän on juossut 61 maratonia ja on selvästi vaikeuksissa. Käsken hänen tulla mukaani. Purraan hammasta yhdessä ja vedetään toisemme pahimman yli! Hän jaksaa kilometrin ja jää taakseni. Kannustusjoukkoni heiluttavat särkylääkepakettia jalkakäytävällä. Huudan, että väliaika oli 1.47 (todellinen oli pari minuuttia parempi) ja laittakaa viesti Mörököllille Suomeen, että nyt on pakko hidastaa.

23km: Törmään siihen kuuluisaan kolmenkympin seinään. Joku oli siirtänyt sitä reilulla kymmenellä kilometrillä. Armoton kipu jaloissa, armoton kipu vasemmassa hartiassa, oksettaa. Kaivan rintojeni välistä (ei ollut taskuja, toimi muuten hyvin) lisää geeliä, josta pitäisi saada lisää energiaa hyytyvään koneeseen. Vauhti tippuu. Jalat jäykistyy entisestään. Tiesin jaksavani 20km-25km tuolla vauhdilla. Liian paljon pitkiä lenkkejä on jäänyt väliin sairasteluiden takia.

30km: Sattuu joka paikkaan. Oksettaa. Koko kroppa on ihan arkana. En jaksa enää hymyillä sotilaille. Hädin tuskin jaksan ottaa vesipullon vastaan.  Kaivoin kovalla alkuvauhdilla verta nenästäni ja tässä sitä nyt ollaan. Mutta ei muuten edelleenkään harmita yhtään. On tää niin siistiä!

32km: Lasken päässäni kilometrejä. Jos nyt juoksen 10km/h, on loppuaika 3.42 eli tosi hyvin. Kiihdytän vauhtia, mutta en pääse eteenpäin. Jalat painaa, sattuu ihan hirveästi. Silti mua naurattaa. Näytän varmaan ihan kamalalta, kun yritän viimeisillä voimillani eteenpäin. Katselen vierelläni juoksevia miehiä, joiden juoksutyyli on jotain aivan kamalaa väsymyksestä johtuen. Naurattaa vieläkin enemmän, kun tiedän sopivani loistavasti joukkoon.

35km: Vauhti tippuu. Hädin tuskin pystyn juoksemaan 9km/h. En edes hitailla lenkeillä juokse näin hitaasti. Mietin keskeyttämistä. Se olisi ehkä järkevää. Paskat. Lupaan pysähtyä seuraavalle juomapisteelle ja juoda rauhassa, koska en jaksa enää juoda ja juosta saman aikaisesti. Paskat. Minähän en pysähdy!

38km: Näen äidin. Tekisi mieli hypätä hänen syliinsä. Käskeä viemään minut pois. Niinkuin partioleiriltä aikoinaan. Mulla ei ole nyt yhtään kivaa. Mua sattuu! Mua sattuu ihan kauheasti! Ja tällä mateluvauhdilla en ole koskaan maalissa. Kadun toiselta puolelta harmaahiuksinen mies katsoo suoraan silmiin ja huutaa vihaisena "Go, don´t give up, go" Pakko juosta. Pelottava tyyppi.

40km: Mukulakiviä. Jokainen niistä sattuu. Ihmiset hurraa. Minä selviydyn, minä oikeasti selviydyn. Kiihdytän vauhtia.

42,2km: Maalisuoralla ei kipua enää tunnu. En tuuleta, en jaksa. Oksettaa, etsin paikkaa johon oksentaa. Näen Kahvakuulan. Saan valloittavan hymyn. Tajuan tehneeni ennätykseni, mutta en osaa vielä ajatella juoksusta mitään.  Pää on aivan tyhjä.

Kymmenen minuutin kuluttua haluan juosta uudestaan viimeiset kymmenen kilsaa. Analysoin kokemaani päässäni ja kaikki on vaan ylisevuotavan mahtavaa. Oma ennätys kirjataan nyt 3.47.11 ja kaikkien sairasteluiden jälkeen se on minulle taisteluvoitto. Tunnin kuluttua olen jo matkalla takaisin San Agustiniin kikattavan Kahvakuulan kanssa ja tiedän haluavani juosta ikuisesti. 


  



   

     

1 kommentti: