2 päivää.

Nyt on ensimmäinen jakso Hyvällä sykkeellä-ohjelmasarjasta nauhoitettu ja Personal Trainerin työt jatkuvat vasta tiistaina, joten ainakin töiden puolesta pääsen huomenna aloittamaan matkani kohti Tukholmaa. Kaikki muu onkin sitten vähän rempallaan, mutta eiköhän tästä selvitä.

Sääennuste lupaa Tukholmaan sadetta 1-3 pisaraa pilven vieressä. Yksi pisara pilven päällä on todella hyvä. Kaksi pisaraa on hyvä. Kolme pisaraa on yksi pisara liikaa, mutta parempi kuin auringonkuva.

Mutta loppujen lopuksi ihan sama. Mää juoksen sen maratonin anyway.

Tankkaaminen tuntuu tehoavan. Paino on noussut pari kiloa ja olo on hyvä. Ei possu, ei ähky, hyvä.Tänään vielä teen Fustran dynaamisia venytyksiä ja core-treenin. Hiukset pitää värjätä, samoin kulmakarvat. Kynnet leikkaan ihan lyhyiksi (helpompi ottaa kiinni muovisista juomakupeista ja en raavi itseäni matkalla) ja kynnet lakataan, tottakai. Suomen lippu pitää myös kiinnittää juoksuasuun. Töiden jälkeen käyn vielä ostamassa energiageelit. Uudet sukat, kuten joka juoksuun, ostan Tukholmasta. Sitten pitää vielä etsiä juoksualushousuni. Viime vuonna pöksyilleni naurettiin, mutta kuinkas ollakaan. Niin sitä vaan minut riisuttiin ensiaputeltassa alushousuisilleni lukuisien silmäparien edessä, joten kannatti jättää puuterinväriset Sloggin Maxi-alushousut sinne kaupan hyllylle, vaikka ne olisivat juostessa kuinka mukavat tahansa. Sain jopa sairaanhoitajilta kehuja pöksyistäni: "Oj, vilka fina trosor du har". Niinpä, jättefina. Jättefina. Javisst.  

Huomenna lennetään kohti Tukholmaa ja käydään illalla hakemassa kisanumero Exposta. Hurjan jännittävää ja hurjan kivaa. Palailen Suomeen sitten vasta maanantaina, joten raporttia saatte heti tiistaina.

Tsemppiä kaikille muille matkaan lähteville ja nautinnollisia kilometrejä!
Miia

Ett, två, tre - Maraton!

Ett:

Kantapää on parempi. Se ei ole hyvä, mutta parempi kuin tyydyttävä. Näillä mennään, näillä todellakin mennään.

Två:

Fyysinen palautuminen on käynnissä. Tunnen jo hieman pohjelihaksiani, lonkankoukistajia pystyy jo venyttämään ja tehostettu keskivartalotreeni nostaa ryhtiä palautumaan pyrkivässä kropassani. Tankkauksen toinen päivä menossa. Olen pysynyt tankkaussuunnitelmassani täysin, koska autossa syötyjä pätkiksiä ei lasketa. Eikä sitä lakupötköä. Söin sen niin nopeasti, että se ei ehtinyt vaikuttaa.

Henkinen palautuminen on vielä kesken. Pahasti. Henkinen kypsymättömyys välillä hidastaa palautumisprosessia, mutta onhan tässä vielä kolme päivää aikaa. Munhan piti ottaa rennosti ja levätä (tähän sellainen hymiö, joka nauraa ikenet verillä ja samanaikaisesti lyö päätään hevosenlantaan, uudelleen, uudelleen, uudelleen, uudelleen), mutta kaikkea ei voi saada.

Tre:

Tänään teen viimeisen lenkin. Käyn aistimassa raitista ilmaa kuutisen kilometriä, rauhallisesti ja laahustaen. Nautin siitä tunteesta, että pääsen kohta juoksemaan. Pääsen pian osaksi tuota pimeiden ihmisten lähtölaukausta pakenevaa laumaa, joka säntäilee karsinoissaan Tukholman keskustassa. Vapaaehtoisesti, toinen toistaan kannustaen.

Maraton:

Kolme päivää. Kisa-asu valittavana kolmesta eri vaatekokonaisuudesta. Mennäänkö tutulla ja turvallisella? Mukavalla, mutta takapuolta leventävällä? Ulkonäöllisesti parhaalla? On kuulkaa maratoonarilla ongelmat.

Kolme päivää. Illalla suunnittelen taktiikan. Miten juon, mitä juon ja miten otan lisäenergiaa maratonin aikana. Millä vauhdilla lähden, mikä on salainen tavoite, mikä on mantrani juoksun aikana. Ajattelin vaihtaa sen viime vuoden Tukholman maratonin mantran eli "perkeleen" johonkin positiivisempaan.

Kolme päivää. Sitten pääsen tekemään sitä, mitä niin koko sydämestäni rakastan. Eikä asiaa yhtään huonommaksi tee se tosiasia, että saan jakaa kokemukseni ensimmäistä kertaa Mörököllin kanssa.
 
Ai, miksi tässä on ollut niin kiire. Maanantaina aloitan oman radio-ohjelman Radio Vaasassa, jonka Facebook-sivut löydät osoitteesta

https://www.facebook.com/HyvallaSykkeellaRadioVaasa

Kuka sanoi, että unelmat eivät voi toteutua?

           

Tankkaus maratonille.

Olen juossut kolme maratonia. Kaikkiin olen valmistautunut hieman eri tavoin tankaten. Kerran tankkasin vähän vähemmän, kerran vähän enemmän, kerran ihan liikaa. Nyt kokeilen jälleen eri systeemiä ja ajattelin tankata suhteellisen kevyesti. Pysyttelen normaalissa ruokavaliossani ja pidän huolta siitä, että syön kaikki päivän ateriat välipaloineen.

Koska Tukholman maraton juostaan lauantaina, on tankkauspäivät tiistai, keskiviikko ja torstai. Silloin juon päivittäin litran samaa urheilujuomaa, jota tarjotaan Tukholmassa. Satsaan tankkauksessa juomapuoleen, joten tulen myös juomaan jonkin verran appelsiinimehua. Vaihdan proteiinipitoiset välipalat hiilihydraateihin eli rahkan sijasta syön pari riisikakkua tai / ja juon mustikkakeittoa. Samalla vähennän rasvoja (hyviä), joita syön normaalisti yli suositusten (positiivinen vaikutus entiseen ongelmavatsaan ja entiseen akneihoon). Syön siis päivässä ainoastaan yhden purkin rahkaa ruokalusikallisella rypsiöljyä, vaikka syön tämän satsin normaalisti kolmesti. Annoskoot pidän ihan normaalissa ja lounaaksi sekä päivälliseksi tulen syömään pastaa ja jauhelihaa tai kanaa ja riisiä.

En syö mitään epäterveellistä, en karkkia, en roskaruokaa.  Tällä kertaa jätän leivän kokonaan pois.

Perjantaina syön täysin normaalisti ja otan pari riviä tummaa suklaata. Kuten aina ennen starttia. Se on mun ja tumman suklaan välinen juttu. Lauantaina syön aamupalalla kevyen hiilihydraattipitoisen aamupalan kolme tuntia ennen starttia. Kahta tuntia ennen syön vielä banaanin ja juon urheilujuomaa. Kahvin jätän perjantai-aamun jälkeen pois. Viimeiset kaksi tuntia ennen starttia olen syömättä ja juomatta.

Kaikilla on omat tapansa valmistautua ja oma valmistautumiseni on kehittynyt tähän suuntaan. Joka kerta varmasti oppii jotain uutta ja se, mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle.

Muuten elämä oman elämänsä huippu-urheilijalla hymyilee.

 Kahvakuula on oppinut tekemään palapelejä ilman, 

että palat lentelee ympäri seiniä huudon kera.

 Puutarhassani kukat kukkivat. Kiitos äitini.

Vai missä vaiheessa luulitte minun ehtivän kupsuttamaan?

 

Foam Roller tuli eilen. 

Sisällä laitetaan autoja jonoihin, ulkona palloja.

Eilen juoksin viimeisen kovemman kympin. Kantapää ei tykännyt sitten yhtään. Nyt särkee ja kolottaa. Juoksu oli loppumatkasta hankalaa. Viikko aikaa. Tulee kiire, mutta luotto on kova.

    

Tarinan toinen puoli.

Tänään en ajattele juoksua. Ajatukseni on ihan muualla. Kahvakuula on itkeskellyt öisin viime aikoina ja univelka painaa maratonille osallistuvaa äitiä. Arki on välillä raskasta, kun mies tekee pitkää päivää, itse tekee kahta työtä sekä juoksee puolitosissaan. Silti ajattelen sitä.

En voi olla ajattelematta tulevaisuutta. Mitä vanhemmaksi Kahvakuula tulee, sitä enemmän sitä miettii. Mitä enemmän sitä tulee vuosia itselle, sitä enemmän sitä miettii.

Sitä punnitsee, harkitsee, ajatuksen kieltää ja sitten ajatukselle onkin yhtäkkiä avoin. Riippuu ihan päivästä. Sen kyllä olen huomannut, että asiaa ei saa ääneen pohtia. Asiaan ei saa suhtautua kielteisesti ja jos lisääntymisikäinen nainen ei halua lisääntyä yhden lapsen jälkeen, on äiti varmaan jotenkin pettynyt äitiyteen. Jos et ole pettynyt, mutta et silti halua lisää lapsia, olet itsekäs tai kiittämätön kansalainen, jolle työ tai harrastus on lapsia tärkeämpää.

Kommentteja ja kyselyitä tulee laidasta laitaan. Välillä ihmettely kielteisyydestäni toiseen lapseen jopa vihastuttaa ihmisiä. Ihan kuin omalla valinnallani tuomitsisin äidit, joilla on useampia lapsia. Yleensä en vaan jaksa selittää, mutta nyt koen sen tarpeelliseksi.

Koin ensimmäisen keskenmenoni vuonna 2005. Tiesin, että niin voi käydä. En kuitenkaan tajunnut, että myös itselleni voi käydä niin. En tuntenut ketään keskenmenon saanutta ihmistä. En osannut suhtautua asiaan. Jouduin odottamaan lääkkeellistä keskeytystä viikon. Viikko kuollut sikiö kohdussani. Kukaan ei kysynyt, miltä minusta tuntui sen viikon aikana. Kuinka opin inhoamaan kehoani, itseäni. Kuinka epäonnistuneeksi itseni tunsin. Lääkäri sanoi, että keskenmenot ovat todella yleisiä. Kyllähän minä sen tiesin, mutta sen asian tiedostaminen ei auttanut minua yhtään eteenpäin.

Sain kauan kaipaamani nyytin vihdoin syliini vuonna 2011. Väliin mahtuu muutama keskenmeno lisää, lukuisia pettymyksiä, masennus, suuri luovuttaminen kaikesta, alusta aloittaminen ja eteenpäin siirtyminen. Pitkä prosessi, lukuisia tunteita. Kahvakuulan synnyttyä tunsin 6-vuotisen prosessin vihdoinkin päättyneen. Tunsin helpotusta. Olin helpottunut.

Minulla on nyt kaikki hyvin. Minulla on nyt kaikki. Uusi raskaus ei välttämättä päättyisi hyvin. On erittäin todennäköistä, että se ei päättyisi hyvin.Kysymys on myös henkisestä jaksamisesta. Minulla on nyt pieni poika, josta haluan pitää mahdollisimman hyvää huolta.

Taloni perustukset ovat kunnossa, mutta jos oikein tarkkaan katsoo, on yhdessä kohtaa kivijalkaa sydämen muotoinen halkeama, joka umpeutuu hiljalleen. Hiljalleen.     

Tarinoilla on aina toinen, monesti kipeämpi puoli. 
 

 

 

10 päivää.

Kymmenen päivää ja vuorossa elämäni neljäs maraton. Jos joku olisi sanonut viime vuonna samaan aikaan, että jään tähän totaalisesti koukkuun, olisin nauranut. Elämäni pahin ja paras hurahdus ikinä.

Viime vuonna juoksin kesäkuussa Tukholmassa ensimmäisen maratonini aikaan 3.50. Las Palmasissa Gran Kanarialla tammikuussa paransin ennätystäni muutaman minuutin aikaan 3.47. Takana oli sairastelujen täyttämä syksy ja talvi, mutta siitä huolimatta hampaankoloon jäi paljon. Maaliskuuksi suunniteltu maraton Botniahallissa jäi väliin oltuani jälleen kerran kuumeessa, mutta onneksi sain mahdollisuuden startata pääsiäisenä Mustasaaren pääsiäismaratonilla. Käytännössä juoksin yksin koko 42km, joten aika 3.42 oli tulosnälkäistä oman elämänsä huippu-urheilijaa tyydyttävä. Nyt on jälleen revanssin aika. Jos sää on liian kuuma, oma ennätys riittää. Kaikissa muissa keleissä on parannusta tultava ainakin viisi minuuttia.

Tänään kävin tekemässä Vaskiluodon kuntoradalla rennon kympin. Kantapää kesti todella hyvin ja antoi jälleen uskoa kymmenen päivän päähän. Pohkeet ovat edelleen tukkoiset, mutta juoksutreenejä on jäljellä enää kolme kappaletta.

Juoksu on parasta ikinä. Mörököllin jälkeen.



  

Valmistautumista.

Nyt se on palautettu. Opinnäytetyöni on vihdoinkin valmis. Sain välittömästi lisää henkistä vapaa-aikaa ja painokin taisi laskea pari kiloa. Valmistun kuitenkin kulttuurituottajaksi vasta syksyllä, koska yksi tehtävä on vielä tekemättä. Onnistuin nimittäin ilmoittautumisen yhteydessä jotenkin sähläämään itseni poissaolevaksi koko kevätlukukaudeksi. Silloin ei ole oikeutta koulun sähköpostiin ja tottakai se viimeinen tehtävä on siellä sähköpostissa. Oikeuteni palautetaan joskus elokuussa, joten vasta sitten voin ilmoittaa koululle "haluni valmistua" ja tehdä viimeisen tehtävän. Voitte varmaan kuvitella, että en ollut edes kovin yllättynyt kuullessani tästä. Elämä on ja mulle se yleensä on.

 Maisema vanhempieni laiturilta.

Tampere <3 

11 päivää Tukholman maratoniin. Sääennuste lupaa +20c ja puolipilvistä. Tuuli olisi 5m/s. Kelpaa, kelpaa! Muistan kuitenkin, että viime vuonna samaan aikaan lupailtiin saman sorttista säätä, mutta lopputulos oli jävla kallt ja paleltumisen takia vierähti juoksun jälkeen tunti ensiavussa. Eihän sääennusteisiin voi vielä luottaa, mutta ei se silti estä minua tarkastamasta sitä tunnin välein.

Tänään lenkillä kantapää toimi kohtalaisesti, vaikka takana oli kahden päivän lepo ja armoton määrä pallon pyörittelyä jalkapohjalla, hieromista, ravistelua ja anovia sanoja. Juoksin jälleen kymmenen kilometriä, josta osan maratonvauhdilla eli 11,7km/h - 12km/h. Tavoite on siis pitää vauhtia tuossa haarukassa 30km ja välttää vauhdin totaalista hyytymistä viimeisellä kympillä. Miksi lähteä lujempaa? Miksi ei voisi juosta tasaista vauhtia? Siksi. Tiedän jaksavani 11,5km/h vauhtia koko maratonin. Tiedän sen, joten miksi pitäisi pelata varman päälle? Haasteita, uusia ennätyksiä, uusia katkeamiskokemuksia, kipua ja tuskaa. Jos en nyt jaksa tuolla vauhdilla maaliin, jaksan ehkä seuraavalla kerralla. Tai sitä seuraavalla. Tai sitä seuraavalla, mutta yrittänyttä ja hullua ei laiteta.

Miltä siis viimeisten kahden viikon treenit näyttävät:

Maanantai 20.
Lepopäivä.  

Tiistai 21.
Juoksua 10km, josta 5km maratonvauhdillla + Fustran dynaamisiä venytyksiä ja Core-treeni.

Keskiviikko 22.
Fustra-treeni salilla 1h + 10km kevyttä hölkkää.      

Torstai 23.
Fustra-treeni salilla 45min.

Perjantai 24.
Fustran dynaamisia venytyksiä + Core-treeni + juoksua 13km, josta 10km maratonvauhdilla.

Lauantai 25.
Fustran dynaamisia venytyksiä + Core-treeni.

Sunnuntai 26.
Kevyt hölkkä 8km + Fustran dynaamisia venytyksiä + Core-treeni.

Maanantai 27.
Fustran dynaamisia venytyksiä + Core-treeni

Tiistai 28.
Hieronta.

Keskiviikko 29.
Kevyt hölkkä 6km + Fustran dynaamisia venytyksiä + Core-treeni.

Torstai 30.
Fustran dynaamisia venytyksiä + Core-treeni

Perjantai 31.
Matka Tukholmaan

Lauantai 1.6
Tukholman Maraton klo 12.00

Monta päivää jäljellä starttiin. Paljon tekemistä jäljellä. Ahdistavan monta päivää aikaa pysyä terveenä. Nyt kuitenkin palaan parhaaseen arkeeni ja lähden tarhalle Kahvakuulan ensimmäiseen kevätjuhlaan. Puen lapseni juhlaviin vaatteisiin eli Messiksi, jotta kaikille tulee selväksi laatimani suunnitelma poikani tulevasta ammattilaisurasta Espanjan La Ligassa. Ja ei, en mene itse verkkareissa! En nyt sentäs. Mulla on päällä Niken tennishame.

 










   

Lähestyy, lähestyy.

Valmistautuminen Tukholmaan etenee. Kantapään takia valmistautuminen olisi voinut edetä huomattavasti paremminkin, mutta en valita. Sain torstaina tehtyä viimeisen pitkän lenkkini. Juoksin 25km, josta puolet meni kestäessä jonkin sortin kipua. Se ei tuntunut hyvältä, mutta kestin sen. Eilen sitten juoksin 13km, josta 10km vauhtikestävyyttä aikaan 48min. Se tuntui helpolta, vaikka juoksureitti oli mäkinen ja etenkin alamäet olivat hankalia tuon kantapäävaivan kanssa. Pystyin kuitenkin juoksemaan viimeiset kaksi kilometriä kivuitta 4.30min/km, joten itseluottamus Tukholmaa varten nousi himpan verran.

Tällä hetkellä eniten pelottaa tuo kipu. Viime maratonilla kipu tuntui, mutta kestin sen. Nyt kantapää on kuitenkin pahempi. Mitä tapahtuu viimeisellä kympillä, kun kivut yltyy muuallakin kropassa? Kun ei enää jaksaisi juosta ja pitää muutenkin löytää itsestään erityisiä supervoimia? Jos siihen vielä lisätään viiltävä kipu jokaisella askeleella? Kuinka jaksan taistella maaliin?

Vielä 13 päivää Tukholmaan. Joka toinen päivä lenkkeily on tuottanut tulosta ja jalka on kuin onkin päivittäin parempi. Lepopäivä menee kyllä kantapään hieromiseen, leipomiseen, venyttelyyn ja hinkkaamiseen. Illalla jalka on sitten näiden toimenpiteiden ansiosta kivuton. Tiedän senkin, että viimeisen viikon lähes totaalinen lepo voi olla ratkaiseva ja hyvin mahdollista, että saan juosta kantapääkivuttoman maratonin.

Kompressiosäärystimet hankittu.

Oli hyöty sitten oikea tai ainoastaan päässäni, kaikkea pitää kokeilla.

Sitä paitsi ei tarvitse enää ajella säärikarvoja.

 

Olen myös siivonnut kaikki suurimmat stressinaiheuttajat mielestäni. Opinnäytetyöni on (vihdoinkin) valmis tänä iltana, seuraavina viikkoina teen myös asteen verran vähemmän töitä ja alan keskittymään tosissani tulevaan koitokseen. Minulle keskittyminen on ennen kaikkea orientoitumista kivunsietoon. Ensimmäiset kilometrit 1km - 10km tuntuu pahalta. Ne tuntuvat aina todella pahalta. Kyseenalaistan silloin itseluottamukseni, mutta tiedän, että olo helpottaa pian. Olo helpottaa, kun kone lämpenee. Kilometrit 10km - 25km on helpompia. Silloin nautin juoksemisesta ja tehdyn työn antamasta juoksun helppoudesta. En ole väsynyt, elättelen toiveita loistavasta loppuajasta ja annan juoksun viedä. Mutta sitten alkaakin tuska, jos alkaa. 25km - 35km on joka kerta ollut erilainen. Se on suuri musta aukko. Silloin tuntuu hyvältä tai pahalta, mutta 35km -> tuntuu aina pahalta. Todella pahalta. Hirveän pahalta. Käyt mielesi kanssa kauppaa keskeytyksestä. Onneksi olen tähän mennessä aina voittanut väsyneen mieleni joten kuten. Tosiasia myös on, että joskus se epäonnistuminen tulee. Joskus on minun vuoroni keskeyttää, mutta se on sitten sen ajan murhe.

Nyt on vielä jäljellä kaksi aikaa hierojalle ja jatkan myös päivittäin Fustra-treenien parissa. Core-liikkeitä, pakaran aktivointia, ylävartalon liikkuvuutta ja lonkankoukistajien avaamista.

Juoksija-lehden uusin numero ja meikäläinen.

Fustran erinomaisia liikkeitä muillekin kuin juoksijoille.

 

Yksi jännittävä muuttuja on vielä sää. Se voi olla mitä vaan! Viime vuonna oli järkyttävän kylmä, +4c, vesisade ja puuskissa 18m/s tuuli. Olin pukeutunut täysin väärin, mutta nyt olen jälleen vuoden viisaampi. Jos on kova helle, on ennätysjuoksu haavetta. Vatsani pyörähtää todella helposti ympäri juostessa +25c kelissä. Ihan sama. Vielä viikko sitten olin epävarma osallistumisestani kantapään takia, joten sää kuin sää. Ihan sama. Minä ajattelin nauttia!

      

Tilanne 4-2.

Miia 4 - Kantapää 2. Hyvää yritystä Kantapäältä, mutta se ei valitettavasti riitä. Minä vien tämän matsin ja Plantaarifaskiitti saa etsiä uuden uhrin.

Viime viikolla juoksin ainoastaan 30km eli jätin puolet suunnitelluista kilometreistä juoksematta. Olen hieronut, laittanut kylmää ja laulanut vanhoja suomalaisia kansanlauluja kantapäälleni. Olen levännyt, venytellyt pohkeita ja ajanut Mörököllin toiminnallani hermoromahduksen partaalle.

Lauantaina Mörökölli selvästi ahdistui ja käski painokkaasti lopettaa sen jatkuvan kantapään hinkkaamisen, joten lähdin kokeilemaan kantapään juoksukestävyyttä Gerbyn kuntoradalle. Pehmeä maasto sopi kannalle mainiosti ja sain juostua kympin lähes maratonvauhdilla.

Nyt on mieli positiivinen. Kroppa on kantapäätä lukuunottamatta erinomaisessa kunnossa. Fustra on tuonut lisää liikkuvuutta, puhumattakaan viikko viikolta voimistuvasta keskivartalosta. Olen myös lisännyt voimaharjoittelua, joten voin jo nyt olla tyytyväinen tehtyyn työhön, joka on puserrettu irti tästä kropasta kaiken tämän muun elämän ohella.

Fustraa ennen lenkkiä.

Tavallaan odotan kovasti kesän peruskuntokautta. Kun muut kilpailevat ahkerasti kesällä, minä otan jälleen tähtäimen kohti talvimaratonia. Kesällä on peruskuntokausi, syksyllä teen Janne Holmenin ohjeiden mukaisesti valmistavan kauden ja marraskuussa/joulukuussa/tammikuussa juoksen seuraavan Tukholman jälkeisen maratonin. Toivon kovasti, että saisin harjoitella tulevan kauden terveenä, koska tämä viimeisin kausi oli sairasteluiden takia turhan rikkonainen. Kesällä juoksen aivan varmasti joitakin lyhempiä matkoja kilpaa treeniksi ja syksyllä teen puolimaratonin ennätyksen, mutta fiiliksen mukaan mennään.

Tänään kantapää on lähes kivuton. Se ärtyy rasituksesta, mutta päivä päivältä kipua on vähemmän. Taisi tuossa talvella unohtua perusteellinen pohjehuolto ja jalkaterät pääsivät mattojuoksun ansiosta turhan jäykiksi, mutta elämä opettaa. Huomenna yritän maratonvauhtista lenkkiä ja torstaina olisi tarkoitus juosta viimeinen pitkä lenkki. Se on tärkeä lenkki, joka aloittaa henkisen valmistautumisen Tukholmaan. Onko tämä nyt oikeasti noin vakavaa? Ei, mutta oikeanlaisella viime hetken valmistautumisella saan ajasta pois vähintään kolme minuuttia ja hieman tätä hektistä elämää rauhoittamalla saan pois toiset kolme minuuttia. Sitä paitsi tämä on edelleen ihan älyttömän kivaa!       

Myös yksi osa henkistä valmistautumista on asukokonaisuuden valitseminen. Oikealla asukokonaisuudella voi ajasta saada pois vapaasti arvioiden noin kaksi minuuttia ja pitäähän sitä näyttää edes lähdössä hyvältä. 

Tässä tämän hetken suosikki.

Jalkaan Bostonit.

Paita Odlo ja shortsit Nike.

Näin metsäpolulla torjutaan ilkeät ketut,

karhut ja vihaiset linnut.

Toimii myös pyllypeesaajiin.

Näittekö jo uusimman Juoksija-lehden kannen? Kannesta selviää, että torstaina ilmestyvässä Juoksija-lehdessä on kolmiosaisen Fustra-juttusarjan ensimmäinen osa. Loistavia liikkeitä juoksijoille ja samalla voit bongata tutut kasvot :)

Tänään on hyvä päivä.

Tänään onni löytyy pakarasta.

Aamulla pari tuntia töitä ja vihdoinkin klo 09 sain pukea uudet Bostonit jalkaani. Lähdin rennosti Palosaarelta kohti Vaskiluotoa. Aurinko paistoi, mereltä tuuli. Tottakai mereltä tuuli. Ensimmäinen kohtaamiseni tämän Vaasan tuulen kanssa oli jo vuonna 1998. Kävelin aamuisin reilun kilometrin matkan yliopistolle ja joka julmetun aamu tukka oli perille päästyäni yhtä solmussa kuin akateemiset ajatukseni. Yritä siinä nyt sitten selvittää tukkaa ja samalla opiskella kielitiedettä ruotsiksi. Ei mikään ihme, kun ei siitä yliopistosta valmista tullutkaan. Tuulen vika.

Alkumatkasta oli fantastista juosta. Ei kipua kantapäässä, ei kipuja oikeastaan missään. Tunsin jokaisen askeleen pakaralihaksissa ja vatsalihakset olivat alusta asti tukemassa ryhtiä. Kyllä se on vaan niin, että kaikki lähtee pakarasta ja lonkankoukistajista! Kun ne ovat auki, kaikki muukin toimii. On kyseessä sitten juoksun rentous, vauhti, kesätyöhaastattelu tai parisuhdeongelmat. Pakara ja lonkankoukistajat vaan auki. Lupaan, että maailma on sen jälkeen sinun.

Vaskiluodossa vauhtini oli n.11km/h ja kantapää tuntui hyvältä. Ei edelleenkään kipuja. 7km:n jälkeen kuulin puhelimen hälytyksen. Se tarkoitti sitä, että seuraava asiakas olisi tulossa vartin päästä ja Personal Trainer oli Vaskiluodossa. Ei hätää, kiihdytin vauhdin 13,5km/h. Juoksu rullasi nätisti päkiöillä, ei edelleenkään ollut mitään ongelmia. Ei todellakaan mitään ongelmia. Voi hitti! (L. Hintsa. Miss Suomi 2013.)

Kilometrin verran tuo ilo kesti. Sitten kantapää löi jarrut päälle ja tuntui kuin koko jalkapohja repeäisi keskelle Kuntsin modernin taiteen museon parkkipaikkaa.

Jassoo. Kevyttä askellusta kantapää näköjään kestää jopa sen 27km, mutta vauhdikasta menoa ei. Pitääkö minun siis tehdä kaikki viimeistelyharjoitukset Tukholman maratonille maksimissaan 11km/h vauhtia? Pystynkö ylipäätään juoksemaan maratonia 12km/h vauhdilla, joka on tavoitteena? Pystynkö edes juoksemaan maratonin 25 päivän päästä? En tiedä.

Mitäs sitten, jos en pysty juoksemaan? En sitten juokse. En todellakaan lähde kokeilemaan sinne. Haluan olla varma. Olen kuitenkin juossut jo kaksi maratonia tänä vuonna ja kesällä Suomi on täynnä juoksutapahtumia. Tottakai se ottaa päähän, jos ei pysty juoksemaan, mutta eiköhän me Mörököllin kanssa keksitä Tukholmassa jotain tekemistä kolmeksi päiväksi.

Mutta taistelu jatkukoon! Se on minä vastaan kantapää! Päivä, jolloin juoksijan pakarat ja lonkankoukistajat on auki, on mahdollisuuksien päivä.

Tycker inte om dig.

        

Kaiken se kestää.

Perjantai-iltana oli masentunut tunnelma. Jalan PF äityi niin pahaksi, että en pystynyt laskemaan vasenta jalkaa maahan. Olin hieman peloissani tulevasta, mutta päätin tehdä kaiken kantapääni eteen. Auttoi tai ei. Hieroin, venyttelin, hieroin, venyttelin. Päätin myös, että en juokse enää metriäkään vanhoilla lenkkareillani. Jouduin siis todella vastentahtoisesti nöyrtymään ja nilkuttamaan itku silmässä urheilukauppaan ostamaan uudet lenkkarit. 

Saanko esitellä. Perheeni uudet jäsenet:

Adidaksen Bostonit!

Lauantaina sitten kuljin Bostoneilla ympäri olohuonetta. Tunnustelin, hieroin, vedin Buranaa. Välillä olin positiivinen, välillä makasin Kahvakuulan tavoin lattialla pitkin pituuttani potkien ja takoen nyrkein lattiaa. En silti saanut mitä halusin. Kummallista. Kantapäätä särki yhä.

Sunnuntaina haravoin ja siivosin. Päätin säästää Bostoneiden neitsyt-juoksun iltaan. Kantapää saisi ainakin puoli päivää enemmän aikaa levätä, mutta samalla jouduin kuuntelemaan puoli päivää Mörököllin jatkuvaa nalkutusta juoksemaan lähtemisestä. Muutenkin olen tullut siihen tulokseen, että joku nalkuttava mies on nalkuttaessaan keksinyt käsitteen "nalkuttava nainen", kun ei ole verbaalisuudessaan parempaan pystynyt.

Illaksi oli luvattu auringonpaistetta ja puin Bostonit jalkaan. Ne tuntuivat edelleen hieman kapeilta lättänään jalkaani, mutta napakka on hyvä. Paitsi aviomiehenä. Ajoin autolla Gerbyn S-marketille ja kävin ostamassa 800gr jauhelihaa sille nakuttavalle aviomiehelleni, jotta olisi edes syödessään hiljaa. 

Aloitin rauhassa. Tavoite oli juosta edes kymppi, mutta salaisena toiveenani oli saada kasaan joka viikkoinen pitkä lenkki. Mitä pidempi matka, sitä parempi. Ensimmäinen viisi kilometriä oli taas tuskaa. Hitaasti lämpenevä varteni löi jälleen kapuloita rattaisiin, mutta kantapää tuntui oudon hyvältä. Kuvittelin koko ajan mielessäni, että kantapäähän ei satu. Ei satu. Ei satu. Mielen voimaa. Bostonit ovat myös rullaavat kengät, joten niillä oli helppo pitää ainoastaan kevyt kosketus kantapäällä. Söin kuvassa näkyviä Energy Fruit Gumeja säännöllisin väliajoin ja join vettä, jota raahasin pikkupulloissa taskuissani. Ihan vaan varmuuden vuoksi, jos pystyisin juosta pidempään. 

Kympin jälkeen endorfiinit jylläsivät kehossa ja askeleeseen tuli kunnon potkua. Kantapäässä tuntui jonkin verran aristusta ja huomasin juoksevani hieman vasenta jalkaa varoen. Sykkeet pysyivät kurissa ja asetin tavoitteeksi 20km. Tiellä olleet kuopat ja sepeli tuntuivat inhottavilta kantapäässä, mutta tasaista asfalttia oli hyvä juosta.

Kahdenkympin jälkeen tuntui edelleen hyvältä, joten päätin juosta 27km täyteen. Tein tasan vuosi sitten samanlaisen lenkin ennen Tukholman maratonia ja nyt olisikin hauska verrata tuloksia. Viime vuodesta muistan, että 20km meni helposti, mutta viimeiset kilometrit olivat tuskaisia. Jalkoihin sattui ja olin ihan loppu. Aikaa meni silloin 2h 45min.

Gerbyn S-marketin pihassa sammutin mittarin. 27km ja 2h 27min. Ja kuinka ollakaan, Tukholmaan maratoniin on tasan 27 päivää. En ollut täysin loppu, kantapääni oli jokseenkin hengissä ja Fruit Gum+vesi-yhdistelmä toimi itselläni loistavasti. Astuessani kotiovesta sisään keittiön pöydän ääressä minut kohtasi Mörököllin tuttu, nalkuttava virne: Kävit sitten VÄHÄN tunnustelemassa? Eksyin, vastasin ja annoin äkkiä lakritsia nalkuttavan suun tukkeeksi.
 
Tästä on hyvä lähteä kohti tämän vuoden Tukholman maratonia. Kaikki on mahdollista. Tänään kävin hierojalla ja vedän edelleen Buranaa. Juoksen ainoastaan joka toinen päivä ja annan kantapään levätä mahdollisimman paljon. Vielä olisi yksi viimeistelevä pitkä lenkki jäljellä ja tarkoitus olisi juosta 35km Laihialta Vaasaan.

Tällä viikolla saan myös opastusta siihen, kuinka voin teipata kantapään juoksun ajaksi. Vaaleanpunaisella teipillä tietysti. Muut värit ei toimi mulla.

Päivän biisi on Yön Poltteen Rakkauden ratapiha.   
  

    

Juoksua ja Peeäffää.

Loma Espanjassa oli ja meni. Itkua, iloa, huutoa ja onnellisia hetkiä. Perhelomaa parhaimmillaan (pahimmillaan). Tein kuuden päivän aikana neljä lenkkiä 13km, 10km, 19km ja 15km. Enemmänkin oli tarkoitus juosta, mutta jalkapohjan PF (Plantaarifaskiitti, mulla kantapohjan sisäreunalla kuormittaessa esiintyvää kiputilaa, johtuu yleensä jalkapohjan jännekalvon kroonisesta ylirasituksesta johtuvasta kiputilasta) pisti kapuloita rattaisiin ja oli pakko antaa jalan levätä. Nyt vaan vedetään sinnillä eteenpäin seuraavat neljä viikkoa ja parannellaan Peeäffät kunnolla sitten kesällä.

 Aurinko + hiki = suojaa hartiat ja pää.

Mutta se siitä. Nyt asiaan. 

TUKHOLMAN MARATONIIN 29 PÄIVÄÄ!!!

Seuraavat neljä viikkoa ladataan täysillä mielessä ainoastaan 3.35 alitus. Käyn hierojalla kolmesti, teen Fustraa päivittäin, syön terveellisesti, tilaan tänään uudet juoksulenkkarit ja nukun hyvin. Haluan olla lähtöviivalla lauantaina 1.6 klo 12.00 levännyt, täysin palautunut ja sata lasissa valmis nauttimaan reilun 20 000 juoksuun hurahtaneen kallisarvoisesta seurasta sekä kannustavasta yleisöstä.

Tänään oli oikein mukava paluu arkeen. Ensin aamulla treenautin Fustra Personal Trainer-asiakkaita, sitten vedin kymmenen kilometriä patterien latausta ja iltapäivän vietän täällä Radio Vaasan studiossa.  Life is good.

Päivän biisi Michael Buble: It´s a beautiful day.