Lähestyy, lähestyy.

Valmistautuminen Tukholmaan etenee. Kantapään takia valmistautuminen olisi voinut edetä huomattavasti paremminkin, mutta en valita. Sain torstaina tehtyä viimeisen pitkän lenkkini. Juoksin 25km, josta puolet meni kestäessä jonkin sortin kipua. Se ei tuntunut hyvältä, mutta kestin sen. Eilen sitten juoksin 13km, josta 10km vauhtikestävyyttä aikaan 48min. Se tuntui helpolta, vaikka juoksureitti oli mäkinen ja etenkin alamäet olivat hankalia tuon kantapäävaivan kanssa. Pystyin kuitenkin juoksemaan viimeiset kaksi kilometriä kivuitta 4.30min/km, joten itseluottamus Tukholmaa varten nousi himpan verran.

Tällä hetkellä eniten pelottaa tuo kipu. Viime maratonilla kipu tuntui, mutta kestin sen. Nyt kantapää on kuitenkin pahempi. Mitä tapahtuu viimeisellä kympillä, kun kivut yltyy muuallakin kropassa? Kun ei enää jaksaisi juosta ja pitää muutenkin löytää itsestään erityisiä supervoimia? Jos siihen vielä lisätään viiltävä kipu jokaisella askeleella? Kuinka jaksan taistella maaliin?

Vielä 13 päivää Tukholmaan. Joka toinen päivä lenkkeily on tuottanut tulosta ja jalka on kuin onkin päivittäin parempi. Lepopäivä menee kyllä kantapään hieromiseen, leipomiseen, venyttelyyn ja hinkkaamiseen. Illalla jalka on sitten näiden toimenpiteiden ansiosta kivuton. Tiedän senkin, että viimeisen viikon lähes totaalinen lepo voi olla ratkaiseva ja hyvin mahdollista, että saan juosta kantapääkivuttoman maratonin.

Kompressiosäärystimet hankittu.

Oli hyöty sitten oikea tai ainoastaan päässäni, kaikkea pitää kokeilla.

Sitä paitsi ei tarvitse enää ajella säärikarvoja.

 

Olen myös siivonnut kaikki suurimmat stressinaiheuttajat mielestäni. Opinnäytetyöni on (vihdoinkin) valmis tänä iltana, seuraavina viikkoina teen myös asteen verran vähemmän töitä ja alan keskittymään tosissani tulevaan koitokseen. Minulle keskittyminen on ennen kaikkea orientoitumista kivunsietoon. Ensimmäiset kilometrit 1km - 10km tuntuu pahalta. Ne tuntuvat aina todella pahalta. Kyseenalaistan silloin itseluottamukseni, mutta tiedän, että olo helpottaa pian. Olo helpottaa, kun kone lämpenee. Kilometrit 10km - 25km on helpompia. Silloin nautin juoksemisesta ja tehdyn työn antamasta juoksun helppoudesta. En ole väsynyt, elättelen toiveita loistavasta loppuajasta ja annan juoksun viedä. Mutta sitten alkaakin tuska, jos alkaa. 25km - 35km on joka kerta ollut erilainen. Se on suuri musta aukko. Silloin tuntuu hyvältä tai pahalta, mutta 35km -> tuntuu aina pahalta. Todella pahalta. Hirveän pahalta. Käyt mielesi kanssa kauppaa keskeytyksestä. Onneksi olen tähän mennessä aina voittanut väsyneen mieleni joten kuten. Tosiasia myös on, että joskus se epäonnistuminen tulee. Joskus on minun vuoroni keskeyttää, mutta se on sitten sen ajan murhe.

Nyt on vielä jäljellä kaksi aikaa hierojalle ja jatkan myös päivittäin Fustra-treenien parissa. Core-liikkeitä, pakaran aktivointia, ylävartalon liikkuvuutta ja lonkankoukistajien avaamista.

Juoksija-lehden uusin numero ja meikäläinen.

Fustran erinomaisia liikkeitä muillekin kuin juoksijoille.

 

Yksi jännittävä muuttuja on vielä sää. Se voi olla mitä vaan! Viime vuonna oli järkyttävän kylmä, +4c, vesisade ja puuskissa 18m/s tuuli. Olin pukeutunut täysin väärin, mutta nyt olen jälleen vuoden viisaampi. Jos on kova helle, on ennätysjuoksu haavetta. Vatsani pyörähtää todella helposti ympäri juostessa +25c kelissä. Ihan sama. Vielä viikko sitten olin epävarma osallistumisestani kantapään takia, joten sää kuin sää. Ihan sama. Minä ajattelin nauttia!