Kaiken se kestää.

Perjantai-iltana oli masentunut tunnelma. Jalan PF äityi niin pahaksi, että en pystynyt laskemaan vasenta jalkaa maahan. Olin hieman peloissani tulevasta, mutta päätin tehdä kaiken kantapääni eteen. Auttoi tai ei. Hieroin, venyttelin, hieroin, venyttelin. Päätin myös, että en juokse enää metriäkään vanhoilla lenkkareillani. Jouduin siis todella vastentahtoisesti nöyrtymään ja nilkuttamaan itku silmässä urheilukauppaan ostamaan uudet lenkkarit. 

Saanko esitellä. Perheeni uudet jäsenet:

Adidaksen Bostonit!

Lauantaina sitten kuljin Bostoneilla ympäri olohuonetta. Tunnustelin, hieroin, vedin Buranaa. Välillä olin positiivinen, välillä makasin Kahvakuulan tavoin lattialla pitkin pituuttani potkien ja takoen nyrkein lattiaa. En silti saanut mitä halusin. Kummallista. Kantapäätä särki yhä.

Sunnuntaina haravoin ja siivosin. Päätin säästää Bostoneiden neitsyt-juoksun iltaan. Kantapää saisi ainakin puoli päivää enemmän aikaa levätä, mutta samalla jouduin kuuntelemaan puoli päivää Mörököllin jatkuvaa nalkutusta juoksemaan lähtemisestä. Muutenkin olen tullut siihen tulokseen, että joku nalkuttava mies on nalkuttaessaan keksinyt käsitteen "nalkuttava nainen", kun ei ole verbaalisuudessaan parempaan pystynyt.

Illaksi oli luvattu auringonpaistetta ja puin Bostonit jalkaan. Ne tuntuivat edelleen hieman kapeilta lättänään jalkaani, mutta napakka on hyvä. Paitsi aviomiehenä. Ajoin autolla Gerbyn S-marketille ja kävin ostamassa 800gr jauhelihaa sille nakuttavalle aviomiehelleni, jotta olisi edes syödessään hiljaa. 

Aloitin rauhassa. Tavoite oli juosta edes kymppi, mutta salaisena toiveenani oli saada kasaan joka viikkoinen pitkä lenkki. Mitä pidempi matka, sitä parempi. Ensimmäinen viisi kilometriä oli taas tuskaa. Hitaasti lämpenevä varteni löi jälleen kapuloita rattaisiin, mutta kantapää tuntui oudon hyvältä. Kuvittelin koko ajan mielessäni, että kantapäähän ei satu. Ei satu. Ei satu. Mielen voimaa. Bostonit ovat myös rullaavat kengät, joten niillä oli helppo pitää ainoastaan kevyt kosketus kantapäällä. Söin kuvassa näkyviä Energy Fruit Gumeja säännöllisin väliajoin ja join vettä, jota raahasin pikkupulloissa taskuissani. Ihan vaan varmuuden vuoksi, jos pystyisin juosta pidempään. 

Kympin jälkeen endorfiinit jylläsivät kehossa ja askeleeseen tuli kunnon potkua. Kantapäässä tuntui jonkin verran aristusta ja huomasin juoksevani hieman vasenta jalkaa varoen. Sykkeet pysyivät kurissa ja asetin tavoitteeksi 20km. Tiellä olleet kuopat ja sepeli tuntuivat inhottavilta kantapäässä, mutta tasaista asfalttia oli hyvä juosta.

Kahdenkympin jälkeen tuntui edelleen hyvältä, joten päätin juosta 27km täyteen. Tein tasan vuosi sitten samanlaisen lenkin ennen Tukholman maratonia ja nyt olisikin hauska verrata tuloksia. Viime vuodesta muistan, että 20km meni helposti, mutta viimeiset kilometrit olivat tuskaisia. Jalkoihin sattui ja olin ihan loppu. Aikaa meni silloin 2h 45min.

Gerbyn S-marketin pihassa sammutin mittarin. 27km ja 2h 27min. Ja kuinka ollakaan, Tukholmaan maratoniin on tasan 27 päivää. En ollut täysin loppu, kantapääni oli jokseenkin hengissä ja Fruit Gum+vesi-yhdistelmä toimi itselläni loistavasti. Astuessani kotiovesta sisään keittiön pöydän ääressä minut kohtasi Mörököllin tuttu, nalkuttava virne: Kävit sitten VÄHÄN tunnustelemassa? Eksyin, vastasin ja annoin äkkiä lakritsia nalkuttavan suun tukkeeksi.
 
Tästä on hyvä lähteä kohti tämän vuoden Tukholman maratonia. Kaikki on mahdollista. Tänään kävin hierojalla ja vedän edelleen Buranaa. Juoksen ainoastaan joka toinen päivä ja annan kantapään levätä mahdollisimman paljon. Vielä olisi yksi viimeistelevä pitkä lenkki jäljellä ja tarkoitus olisi juosta 35km Laihialta Vaasaan.

Tällä viikolla saan myös opastusta siihen, kuinka voin teipata kantapään juoksun ajaksi. Vaaleanpunaisella teipillä tietysti. Muut värit ei toimi mulla.

Päivän biisi on Yön Poltteen Rakkauden ratapiha.