NUTS Karhunkierros 53km.

Viime viikolla kerroin lapsuuteni karmeasta kokemuksesta partioleirillä. Siellä oli kylmää ja märkää. Kestin yhden yön ja sitten vanhempani hakivat mukavuudenhaluisen kersansa pois takaisin kaupunkiin. En pidä kylmästä, en märästä. En edes halua pitää niistä. En harrasta talviurheilua, Espanja on kiva paikka talvisin. Olen se, joka kitisee talvella, että varpaat on jäässä. Myönnän, että talvella on todella kaunista - jos talvea katselee lämpimän takan äärestä ikkunasta ulospäin. Toiset tykkää, minä en. Osaan silti olla positiivinen myös talvisin. Lasken nimittäin ilon kautta aamukammastani päiviä, kunnes kesä tulee. Niitä on kuitenkin joka päivä yksi vähemmän.

Kisapäivän aamulla heräsin ja totesin nukkuneeni suhteellisen hyvin. Marssin aamupalalle ja tarkoituksenani oli syödä kisa-aamiaiseni. Riisikakkuja ja banaania, kuten nykyään aina. Ei ollut tarjolla kumpiakaan. Join siis kupin kahvia, söin mandariinin ja menin huoneeseeni syömään banaania ja riisikakkuja. Tämä olikin sitten ainoa varatoimenpide, Plan B, joka ylipäätänsä oli itselläni olemassa.

Mulla on erittäin huono tapa olla uskomatta kokeneempia ihmisiä, vaikka kunnioitan heidän kokemustaan syvästi. Mun on vaan saatava itse lyödä päätäni seinään tarpeeksi kauan ja todeta sitten, että oma juttu ei nyt vaan toimi. Mutta jos jotakin tajuan, tajuan sen ihan oikeasti. Äitini joskus totesi, että olisi toivonut minulle helpompaa alkua elämään. Minun kuulemma piti aina oppia kaikki kantapään kautta, vaikka helpommalla olisi päässyt. Sitä on monet itkut itketty oman tyhmyyden takia. Myönnän hänen olevan oikeassa ja tällaista takomista on varmasti ollut vaikea katsella sivusta, mutta onhan mulla nyt ollut hauskaa. Vai mikä se elämän tarkoitus nyt oli? Tulen varmasti myös jatkossa takomaan tätä kovaa päätä betoniseinään kerta toisensa jälkeen, mutta tämän viikon yritän lepuuttaa niskaa.

"Karhunkierroksella on kuulemma lunta. Paljon lunta. Illalla lähteneet ultramiehet olivat edenneet tuskaisen hitaasti. Siellä on oltava aikamoiset olosuhteet"
- Aijaa. No, siellähän on sitten polku valmiina.

Ei ollut.

"Ei kannata laittaa lyhyitä trikoita. Lumi repii sääret auki"
- Ei kai siellä nyt niin paljon lunta voi olla. Laitan lyhyet.

Kyllä siellä oli.

"Laitan pitkät sukat, ne suojaa hyvin nilkkoja"
- Miltä niitä pitäisi suojata? Mää laitan nilkkasukat.

Siellä on aika paljon kaikenlaista, joilta nilkkoja voi suojata.

Lähdössä tunnelma oli hyvä. Olin valmis, vaikka en tiennyt tulevasta oikein mitään. Jotenkin luotin siihen, että mitään mahdotonta ei eteen tule, vaikka välillä pitäisi juosta lumella (jestas, kun nyt naurattaa tuo juosta-sana). Reitistä en tiennyt mitään. En juuri ollut tutustunut siihen etukäteen. Olisi ollut aivan sama, vaikka käteeni olisi lyöty entisen Jugoslavian kartta. Joku sanoi, että toivottavasti kymmenen tuntia riittää reitistä selviämiseen. Hahaa! Kymmenen tuntia! Meikäläinen on siinä vaiheessa jo hotellin baarissa ykköset päällä juhlatunnelmissa. Enhän mää ole koskaan edes ollut ulkona kymmentä tuntia putkeen. Hassuja ihmisiä.

Kuulin, että reitin alkuosa on ihan juostavaa, joten menin lähdössä porukan keskiosaan. Tiesin, että vahvuuteni on poluilla juokseminen. Viime vuoden Vaarojen maratonin jälkeen olen juossut paljon teknisesti vaikeilla poluilla. Jalassani oli tutut Inovin x-talon sataysikympit, joissa kyllä molemmissa oli iso reikä. Päätin silti ottaa Inovit vielä mukaan viimeiselle matkalleen. Vähän niinkuin palkintomatka kaikesta yhdessä koetusta.

Porukka lähti reippaasti matkaan. Alussa polulla oli hieman jäätä ja otin varovaisesti varmuuden vuoksi. Kohta kuitenkin polkua pääsi hyvin juoksemaan ja nautin täysillä. Eka lumiosuus noin viiden kilometrin jälkeen yllätti. Reitillä oli paljon lunta, jälkiä meni sinne ja tänne. Siinä seurattiin vääriä jälkiä ja ajauduttiin reitiltä. Viitisen minuuttia haettiin lumihangessa kahlaten oikeaa reittiä ja tunsin, kuinka varpaat alkoivat olemaan jäässä. Onneksi kohta tuli jälleen avointa polkua ja varpaat lämpenivät pian. En olisi ikinä arvannut, että nämä alun lumipätkät olisivat ainoastaan esimakua tulevasta. Poluilla pysyin hienosti ryhmän mukana, menin jopa välillä omia menojani, vaikka tahti oli mielestäni rauhallinen, mutta lumisissa kohdissa muut ottivat aina minut helposti kiinni.

Reitti jatkui aivan fantastisissa maisemissa. Tankkasin vettä, söin energiageelejä ja juoksu luisti. Seinäjokelainen Eero oli matkakumppanini pitkän matkaa ja yhdessä fiilistelimme matkaamme. Jossain välissä kuulin takaani "kyllä niistä läpi näkyy"-kommentin, jolla viitattiin trikoisiini. Tiesin heti, että juoksututtavani Tero on takanani. Teron sarja oli 80km ja he olivat lähteneet matkaan 27km meidän lähtöpaikkamme takaa klo 07 aamulla, kun meidän lähtömme oli klo 10. Olinkin jo odotellut sarjan kärkeä ja oli kiva huomata, että sieltä ilmestyi tuttuja kasvoja. Kohta Tero jo meni menojaan ja huomasin Eeron jääneen jonnekin. Jatkoin matkaa yksin, tuntui hyvältä ja polkua oli helppoa juosta. Kaaduin pari kertaa ja naarmutin sääriäni sekä kämmeneni, mutta ei haitannut yhtään. Tämä oli polkujuoksua parhaimmillaan. Noin 30km juostuani tulin huoltoon, jossa tapasin juoksututtuni Astan. Join, söin vähän ja olo oli mitä mainioin.

Jatkoin matkaa Astan kanssa pari minuuttia, kunnes alkoivat lumiset oltavat. En millään pysynyt Astan perässä. Etenemiseni lumessa oli todella hidasta. Lunta oli välillä vyötäröön asti ja joka kerta astuessani hangen reuna repi sääriäni auki. Kaatumisesta tulleet haavat aukesivat lisää, samoin nilkat ja akillesjänteet. Pahinta ei kuitenkaan ollut lumi, vaan jääkylmä vesi. Oli sitten suo, tasamaa, mäki ylös tai mäki alas, lumen alla oli johonkin suuntaan virtaava puro. Kengät olivat aivan läpimärät ja varpaani olivat ihan jäässä. Vähälumisissa osuuksissa jalat lämpenivät pian, mutta sellaisia osuuksia ei ollut tullut vastaan hetkeen. Minun ei onneksi tarvinnut jatkaa matkaa yksin, vaan seuraukseni tuli iloinen Merja, jonka ansiota on maaliinpääsyni. Merja oli meistä se, joka oli hyväkuntoisempi. Hän jaksoi olla positiivinen ja veti minua mukanaan. Välillä hän jutteli puhelimessa remonttiasioita, kun minä puuskutin hangessa eteenpäin. Säännöllisin väliajoin Merja tarkisti, että olin kunnossa. Olin ihan turtana hangessa tarpomiseen, kylmään veteen ja tunsin nilkasta alaspäin ainoastaan jäätävää kipua. Välillä ihmisiä tuli takaa ohitse ja se aina piristi. Saara juoksi ohitse aurinkolaseissaan, vaikka aurinkoa ei ollut näkynyt tunteihin. Aina positiivinen Marko kirosi mennessään lunta ja Anssi antoi pikahalauksen. Voi, kun se tuli tarpeeseen.

Askel askeleelta edettiin. Merja muistutti, että matka vie koko ajan eteenpäin. Yritin keskittyä jaksamiseen seuraavalle huoltopisteelle, jonka luulin olevan 13km ennen maalia. Lumessa tarpomista oli jatkunut jo lähes 7km. Sanoin Merjalle, että olen huolissani varpaistani. Ne olivat oikeasti ihan jäässä. Tultiin suolle, jossa ei näkynyt pitkospuita. Selvä homma. Oli mentävä lumen läpi ja joka askeleella jalka upposi suon kylmään veteen. Totesin ääneen, että mun on perusteltava itselleni, miksi jatkaisin huollosta matkaa. En löytänyt yhtään syytä jatkaa matkaa. Tykkään juosta, en selviytyä. En ainakaan vielä. En ole valmis - vielä. Olen ihan keltanokka tässä hommassa. Olin metsässä juoksemassa ensimmäistä kertaa alle vuosi sitten. En silloinkaan uskaltanut mennä sinne yksin, kun siellä on niitä eläimiä! Merja muistutti, että askel askeleelta.

Kun matkaa oli jäljellä 13km, ei huoltoa näkynyt. Oikean jalan varpaat olivat tunnottomat. Uskoni alkoi hiipua. Tarkistettiin kartasta. Huolto olisi vasta n.7km ennen maalia. Matkaa oli siis 6km ja vauhti n.20min/km. Huoltoon oli ehkä 2 tuntia. Vesi oli loppu, olin mennyt syömisrytmissä sekaisin. Aloittelijan virheitä. Jälleen sitä päätä on taottava itse seinään. Tästäkin varoitettiin monta kertaa, mutta miksi en tee niinkuin pitäisi? Sanoin Merjalle, etä onneksi olet siinä. Raahaudun eteenpäin.

Jossain vaiheessa Garminista loppui akku. Keväällä vanha Garminini hajosi ja kysyin neuvoa uudesta mittaristani. Muistan juoksututtuni Anssin kommentin, että kannattaa ostaa mittari, jossa akku kestää tarpeeksi pitkään, jos kerta aion harrastaa pitkiä ultria. Kiitin silloin Anssia hyvästä pointista, mutta ostin silti perus-Garminin, jonka akku kestää sen 8h. Enhän minä nyt vielä lähde juoksemaan missään tapauksessa yli kahdeksan tunnin matkoja. En ainakaan pariin vuoteen. Olin alun perin ilmoittautunut Kokkolan 12h ultraan samalle päivälle kuin Karhunkierros, mutta tarkoituksenani oli pitää siellä kunnon taukoja ja aistia ainoastaan tunnelmaa. Kirosin kyllä matkalla muutamaan otteeseen valintaani. Ei ollut Kokkolassa lunta ei ja kuivilla tossuilla olisi saanut nakutella vaikka kävellen kovempia kilometriaikoja kuin täällä Montenegron ja Serbian rajamailla.

Vihdoinkin tuli viimeinen huoltopiste. 6,5km maaliin. En enää edes ajatellut lopettamista. Eihän tässä vaiheessa voi lopettaa. Minä en käynyt läpi tätä kärsimysnäytelmää huvin vuoksi. Minä menen maaliin vaikka kontaten. Olin huoltopisteellä ainoastaan muutaman minuutin. En uskaltanut pysähtyä. Jos pysähdyn, en enää jaksa jatkaa matkaa.

Loppu oli pitkä. Jyrkkiä nousuja, kivistä lumiseinämää, jalat niin jäykät, että en pystynyt laskeutumaan kunnolla alamäkiä. Mutta jokainen askel vei eteenpäin, kuten Merja aina muistutti. Joitakin kilometrejä ennen maalia, jäin pitkästä aikaa tarpomaan yksin. Huomasin, että Merja vilkuili aina mäen päältä, että pysyn liikkeessä. Hän kuitenkin tiesi, että takaani tuli toisia rämpijöitä. En siis jäänyt yksin.

Toisaalta olin tyytyväinen, että jäin yksin. En halunnut purkaa negatiivisia tuntojani toisille, joten nyt sain huutaa vaaran huipulta koko turhautumiseni ääneen. Kiroilin kuin merimies, näytin keskisormea Karhunkierroksen merkille, joka ilmoitti matkaa olevan vielä kilometrin verran. Tirautin parit pikkuitkut. En edes uskaltanut kunnolla itkeä, koska sekin veisi energiaa. Hoin sitä tuttua perkelettä, johon tutustuin jo Tukholmassa 2012. Silloin oli +4, puuskainen yli 20m/s tuuli ja jäätävä vesisade. Poikkeussää. Juoksin tuolloin kesävaatteissa ensimmäisen maratonini, joka päättyi maalista ensiaputelttaan. Jotkut ei näköjään koskaan opi. Ei, vaikka silloinkin niistä kuteista varoitettiin.     

Kuulin jo ääniä maalista. Se ei voinut olla kaukana. Ja jälleen virhe ajattelussa. Eihän se varmaan linnuntietä ollut kaukana, mutta tämä reitti ei todellakaan mennyt linnuntietä. Ylös, alas, ylös, ylös, ylös ja ylös. Ette ole tosissanne! Laskettelurinteen huipulla tajusin, että lähellä ollaan. Kokosin itseni.Juoksin rinteen alas, välillä oikein kiihdytin. Se on loppu! Se on loppu! Se on loppu! Maalissa oli vastassa ihanat NUTSin järjestäjät ja olin vaan niin onnellinen. Minä tein sen, ihan oikeasti tein sen. Kaikesta huolimatta olin naisten sarjan 7. Aika oli 10h ja 4min. Edes synnytykseni ei kestänyt niin kauaa. Kokemus oli raju. Tämä on niin kaukana siitä, mitä olen tottunut tekemään. Mutta mää tein sen silti. Se oli minulta todella kova suoritus, tajuan sen nyt. Se oli jonkin loistavan alku.

Ja mulla ei ollut edes mun huulikiiltoa mukana.