Bodom Trail 21km.

Helatorstaina oli Buff Trail Tour Finland 2014-polkujuoksukiertueen toinen osakilpailu. Haaste oli melkoinen. Ei siksi, että rata olisi haastava. Ei myöskään siksi, että matkaa olisi puolimaratonin verran. Suurin haaste oli 12 päivää aikaisemmin ollut NUTS Karhunkierros 53km. Kymmenen tunnin lumitaaperrus oli jättänyt jälkensä kroppaan ja toipuminen oli kesken. Kuinka pahasti, sitä en tiennyt vielä ennen tulevaa juoksua. Jalat vaikuttivat olevan melko okei, kroppa vaikutti olevan melko okei. Tiesin, että kroppani ei ole tottunut kisaamaan lyhyellä aikavälillä ja tuon Karhunkierroksen pituus oli jotain ennenkokematonta.

Lähdin matkaan Vaasasta kohti Tamperetta jo keskiviikko-aamuna. Kahvakuula turvaistuimeen, koira koppiin etupenkille ja Mörököllin Audi alle. Mörököllin uusi Audi. Siellä on syöminen ja juominen kielletty. Haimme kuitenkin Raawka-kahvilasta syötävää ja juotavaa, jotka ajan säästämiseksi söimme ja joimme autossa. Jotenkin se ruoka vaan maistuu niin paljon paremmalta juuri tuossa kyseisessä Audissa!

Torstai-aamuna kello soi 5.45. Vedin vaatteet päälle, join pari kuppia kahvia ja jälleen Audi alle. Onneksi tuohon aikaan ei juuri ole liikennettä, joten matka kohti Espoota eteni vesisateesta huolimatta oikein rattoisasti. Yöunet jäi vähiin, mutta se ei ole enää niin tärkeää. Aikaisemmin nukkumaton yö olisi ollut katastrofi, mutta nykyään Kahvakuula antaa minun nukkua lähes kaikki yöt, joten yksi yö sinne tänne. Aikaisemmin, kun pienen lapsen mukana tullutta univelkaa oli megalomaanisesti, nukkumattomat yöt vain lisäsivät tuskaa. Hieman ennen aamukahdeksaa tapasin juoksututtuni Matiaksen, Tonin ja Markon Petikon huoltiksella ja jatkoimme yhdessä matkaa kohti Bodom Trailin maastoskabaa.  

Bodom Trailiin osallistui yli 700 juoksijaa ja sitä ei olisi uskonut. Järjestelyt toimivat erinomaisesti ja missään ei tarvinnut jonottaa. Näin kymmeniä juoksututtuja, kisoista ja SoMesta, joten 1,5h ennen starttia meni nopeasti. Viimeiseen asti pohdin vaatevalintaa. Laitanko enemmän vai vähemmän. Laitanko todella paljon enemmän vai vähemmän. Sitten päätin, että pieleen valinta kuitenkin menee, joten ihan sama. Meinasin kuitenkin unohtaa laittaa ajanottochipin kenkään, mutta viime tingassa tajusin asustani puuttuvan jotakin.

Valmistautumista kisaan. Hieman jännitti tuleva.

Kuva: Merja Ylihärsilä

Kisan reitti oli mielenkiintoinen. Ensin juostaan 12km ja käydään kääntymässä maalialueella. Leikin voi jättää kesken silloin tai jatkaa vielä halutessaan 9km hieman edellistä kierrosta vaativampaa maastoa. Ajattelin ottaa alun rauhassa ja kiristää sitten kaikki irti toisella kierroksella. Helpot pätkät juoksen lujempaa ja vaativammat otan tarkasti. Tekninen, vaikeajuoksuinen/vaikeakulkuinen maasto ei ole todellakaan vahvuuteni. Vielä. 

Lähdössä ampaisin matkaan. Syke nousi välittömästi yllättävän korkealle, vaikka vauhdin ei pitänyt olla ongelma. Kun juoksijoiden letka kääntyi metsään, päätin päästä innokkaammat ohitse. Joskus näissä kisoissa olen huomannut, että kapeilla poluilla takanaolevat yrittävät aggressiivisesti ohi. Silloin tulee helposti vaaratilanteita. Viime vuoden Vaarojen maratonilla kaaduin alamäessä ja neljä tyyppiä kaatui sentillä ohi, koska he olivat ihan kiinni. Siinä olisi voinut käydä hassusti, jos tyypit olisivat rojahtaneet päälleni. Itse kehoitan aina takanaolijoita sanomaan, jos haluavat ohitse. Annan kyllä tietä. Ei tämä nyt sekunneista ole kiinni. Itse aina kysyn, pääsisinkö ohitse, jos vauhtini tuntuu kovemmalta kuin edelläni juoksevan. Tässä kisassa ei kyllä tarvinnut tuota lausetta kovin montaa kertaa sanoa.

Heti alussa huomasin, että tuttu keveys on poissa. Askeleen lennokkuus ja elastisuus loistivat poissaolollaan. Jokainen askel oli jotenkin jäykkä ja vauhti pysähtyi jatkuvasti. En vaan saanut menovaihdetta päälle. Ensimmäisellä kierroksella ajattelin, että jos vain lämpiän hitaasti. Kyllä se lennokkuus vielä tulee. Porukka ohitteli ja mua otti päähän. Vähäinen ohittelu on ihan luonnollista, mutta välillä porukkaa lap-pa-si kunnolla ohi. Yritin jäädä ohittelijoiden peesiin juoksemaan, mutta ei vaan irronnut. Sitten tein suunnitelman muutoksen. Nyt nautitaan tästä ja ajattelen tätä pitkänä lenkkinä mahtavassa maastossa. Kuljen märillä kallioilla ja oksien päältä tarkasti ja keskityn siihen, että pääsen ehjänä maaliin. Teen parhaani ja otan tästä kokemuksesta kaiken irti. 

Täältä tullaan!

Kuva: Merja Ylihärsilä

Ja tänne mennään!

Kuva: Merja Ylihärsilä

Toisella kierroksella ei päivän kuntoon tullut muutosta. Olin vaan väsynyt. Se väsymys ei erityisesti ollut jaloissa, vaan yleiskunto oli laahaava. En ollut koskaan juossut noin teknistä polkua kilometrikaupalla, joten pääkopan tarkkaavaisuus ja keskittyneisyys alkoi herpaantua. Päätin kuitenkin tehdä työvoiton ja tepastella maaliin omaa tahtiani. Ohitin jopa muutamaan (terveisiä Kaitsulle) tulevan polkujuoksijan loppumatkasta ja se kevensi mieltä hetkeksi. Matkalla oli myös muita tuttuja juoksijoita yleisönä kannustamassa ja se toi tottakai lisää virtaa (KIITOS!). Kun oli kilometrin verran matkaa maaliin, huomasin, että tämä loppuhan on tasaista maata. Tällä alustalla osaan juosta ja voimia pitäisi vielä olla jäljellä. Loppusuoran päästä näin edelläni kolme juoksijaa ja tein kisan viimeisen suunnitelmanmuutoksen. Menisin kaikista ohi. En ole juuri harrastanut loppukirejä, mutta näköjään kannattaisi. Askel oli nousi kevyesti, ohitin kaikki edelläni juosseet ja maalissa tuli tunne "loppuiko tämä jo, pääsin just vasta vauhtiin".

Maalissa onnistuneen loppukirin jälkeen.

Kuva: Merja Ylihärsilä

Ajattelin mielessäni, että tämä oli työvoitto. Raskas matka, mutta juoksin sen silti. Nivusvamma oireili loppumatkasta pahasti ja kroppa oli väsynyt, mutta tein sen silti. Maalissa tultiin irroittamaan kengästäni ajanottochippiä. Vilkaisin alas. Kenkä oli tyhjä. Missä se chippi on? Ei ole totta. Chippi on tippunut jonnekin pöpelikköön. En kestä. Miksi? Yhtäkkiä kaikki tuntui turhalta. Ei chippiä, ei aikaa. Tulin Vaasasta Espooseen turhaan. Tiesin, että aikani ei varmasti edes riitä cupin pisteille, mutta EEEIIIIII! Tyypillistä. VOI EI! En halua kertoa Mörököllille! Kölli oli vastustanut koko juoksureissua. En kuulemma ollut vielä palautunut Karhunkierrokselta. Tänne oli turha lähteä taapertamaan, kun en päässyt edes kunnolla risti-istuntaan kipeän nivusen takia. Ja nyt en saisi edes aikaa kärsimyksestäni. Ärsyttävää, kun Kölli on oikeassa.

  

Pääsin maalissa haastatteluun. 

Sen aikana tajusin, että tuskin tämä nyt maailmanloppu on.

Vaikka silti v***tti.

Kuva: Merja Ylihärsilä

Ajellessani Espoosta vanhempieni luo Tampereelle, avasin autoradion, josta tuli Pauli Hanhiniemen laulu. Kertosäkeessä Hanhiniemi laulaa "ei tää oo niin haudanvakavaa - muutkin mokaa", joten päätin suhtautua chipin katoamiseen hauskana kokemuksena, josta voin vääntää materiaalia standup-kiertueelleni. Seuraavaksi soitin Mörököllille ja testasin uutta matskua. Se toimi. 

Reissussa rähjääntyy.

Kuva: Merja Ylihärsilä

Ps. Kuvamateriaalin perusteella pystyttiin päättelemään aikani ja sain itselleni ajan sekä sijoituksen. Maastopuolikas pöpelikössä otti 2h 17min. ja sijoitukseni oli yllättävän hieno: 22/164. Vaikka juoksu oli huono, on lopputulokseen oltava enemmän kuin tyytyväinen.