Aurinko paistoi Gerbyssä kirkkaasti.
Aamulla Kahvakuulan tuttu "Mamma Miia"-huuto herätti tähän päivään. Huuto kajahti aivan liian varhaisessa vaiheessa aamua, mutta silti sitä aina nousee mielellään. Ensinnäkin tuo huuto pistää joka kerta hymyilyttään ja toiseksi uusi päivä tarkoittaa uusia mahdollisuuksia, uusia kokemuksia ja uusia onnellisuuden hetkiä. Saan herätä tähän päivään, tähän elämään ja mikä parasta, saan vetää nuo lenkkarit jalkaani.
Inov-8 X-talon 190.
Näillä mennään Karhunkierroksella,
vaikka toisessa on jo pienen eläimen mentävä reikä.
Käyttämäni kengät ovat todella kevyet, ohuet ja sopivat jalkaani täydellisesti. Ainoa huono puoli on, että jos lyöt varpaasi kiveen, lyöt varpaasi kiveen. Materiaali on niin ohutta, että se ei juuri suojaa iskuilta. Pysyy ainakin hereillä, jos askel laahaa, eikä unohdu mielikuvitusmaailmaansa leikkimään menninkäisten kanssa.
Tänä aamuna jalat olivat hieman jäykät eilisestä kuntopiiristä, mutta kropan lämmetessä jäykkyys hävisi. Juoksin lähimetsäni polkuja ristiin rastiin tunnin ja samalla suunnittelin tulevan dekkarini erästä kohtausta, jossa ajattelin herkutella alkukantaisilla tunteilla. Kohtausta, jota en halua vanhempieni lukevan, joten heidän kappaleestaan tulee puuttumaan pari sivua.
Peikkometsä, kivenheitto kotiovesta.
Metsässä elämä näytti jälleen suhteellisuutensa. Kun aloin juosta metsässä, tajusin ensimmäistä kertaa kunnioittaa elämää ympärilläni. Nuo kivet ja nuo puut ovat olleet siellä kauan ennen minua. Kun minä olen poissa, ne jäävät. Luonto on maailman keskus, luonto mahdollistaa meidän elämämme. Me olemme ainoastaan vierailijoita ja minä olen ainoastaan läpikulkumatkalla. Voin tehdä matkastani kokemusrikkaan, aistikkaan ja mielenkiintoisen. Voin tehdä elämästäni ihan mitä vaan.
On helppo olla onnellinen. Minä olen päässyt tähän maailmaan. Minä saan kulkea tämän elämän läpi. En voi jäädä tänne, mutta jostain syystä sain tulla tänne kokemaan tämän elämän. Elämän lahjan. Ainutlaatuista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti