Huomenna keskiviikkona pihaamme saapuisi ilmaisia sireenipuskia. Ehtona oli, että kuoppa niiden istuttamista varten on valmiina. Kolme viikkoa sitten (ihan kuin olisi ollut eilen?) olin luvannut kaivaa sireeneille kuopan. Olin aistivinani ympärilläni lievää huvittuneisuutta, kun lupaukseni tein. Kartan nimittäin fyysistä duunia kuin voileipäkakkuja ja lähipiirini tietää sen.
Minä ja lapio. Minä ja kottikärryt. Minä ja harava. Varmaan ihan kiva juttu ajatuksen tasolla, mutta mieluiten katselen muita ihmisiä työn touhussa. Vähän niinkuin tarkkaillen ihmisiä. Työnjohtajana. Puhelimen netti auki. Istuen. Sisätiloissa. Sohvalla. Tai maaten.
Olin useampaan kertaan vihjaillut Mörököllille kuopan kaivamisesta, mutta vihjeet ei tarttunut ollenkaan. Voi kyllä olla, että Mörökölliä ei vaan kiinnostanut kyseisen kuopan kaivuu. Se kuoppa ei kuitenkaan
a) tuota mitään eli sillä ei voi tienata
b) sinne ei voi asentaa tv-vastaanotinta
c) kuoppa ei ole auton lisävaruste
Näytti siis pahasti siltä, että jouduin itse kaivamaan kuoppani.
Ja tunnin päästä...
meillä oli kuoppa! Jopa auringonsäde löysi kuoppaani.
Tunti meni, hiki valui ja mulla oli todella hauskaa! Kunniani oli pelastettu! En telonut itseäni, enkä tylsistynyt kuoliaaksi. Itse asiassa mulla oli niin hauskaa, että torstaina teen itselleni kasvimaan. Todella ison kasvimaan eli isomman kuin naapurilla, kuten täällä Pohjanmaalla on tapana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti