perjantai 21. helmikuuta 2014

Pokaalit himaan!

Edelleen kuumeessa. Nyt olisi mukava kirjoittaa kunnon juoksupäivitys, mutta ei pysty ei. Näyttää siltä, että lumet ovat sulaneet metsästä. Siellä pystyisi jo hyvin juoksemaan. Parin asteen pakkasen takia pahimmat kohdat soisessa maastossa ovat nyt jäässä, joten kelit hivelevät juoksijan sieluani. Mutta aina ei voi voittaa. Viikonlopuksi on luvattu lumimyräkkää ja muutenkin parantumiseni menee pitkälle ensi viikkoon.

Nyt on siis jälleen aika laittaa kirjallisia suunnitelmia eteenpäin. Olen suunnitellut esikoisdekkariani sen verran pitkälle, että voin aloittaa sen kirjoittamisen tänä viikonloppuna. Tai oikeastaan voisin suunnitella sitä vielä pidemmälle, mutta en malta enää. Sormet syyhyävät liikaa. Pakko saada sanoja paperille.

Monet vastaavassa tilanteessa olevat ovat hyvin hiljaa suunnitelmistaan. Jotenkin tuntuu, että asiasta ei saisi puhua ääneen. Tämä ei koske ainoastaan meitä wannabe-kirjailijoita, vaan yleensäkin unelmien tai haaveiden tuomista julki. Onko se epäonnistumisen pelko, joka vaientaa suunnitelmistaan innostuneen ihmisen vai pelätäänkö siinä muiden reaktioita, jos suunnitelma ei toteudukaan? Ymmärrän sen, että joskus on mahtavaa käpertyä vaaleanpunaisiin unelmiinsa ja pitää unelmaa ainoastaan itsellään.

Minä HUUDAN suunnitelmani julki. Mulla on oikein oma blogi niitä varten. Repikää siitä. Ei se ole niin vakavaa, jos suunnitelmat ei onnistu. Jos esikoisdekkarini on ihan floppi, en saa sille kustantajaa tai innostus tyssää puolessa välissä - entäs sitten? Villi veikkaukseni on, että keksin sitten jotain muuta. Ja aina voi julkaista tekstejään omakustanteena tai voi printata kirjasta himassa kaksikymmentä kappaletta ja antaa ne sukulaisille joululahjaksi. Kerrankin olisin oikein nähnyt vaivaa joululahjojen eteen! Pokaali mulle!

Jos sanon unelmani ääneen, saan myös boostin toteuttaa sen loppuun asti. En voi perääntyä. Myös te lukijat täällä Blogissa, Facebookissa sekä Instagramissa (liityin muuten eilen Twitteriin "miiakahila", hyvin tuntuu olevan ylimääräistä aikaa pelehtiä sosiaalisessa mediassa) kannustatte ja inspiroitte minua päivittäin jatkamaan tällä tiellä. Kiitos siitä <3

Tässä kuitenkin esimakua tulevasta. Projektista, jossa olen saanut olla mukana:


"Ensi syksynä ilmestyy kirja nimeltä Joulukalenteri, jossa on jännityskertomukset 24 eri kirjoittajalta, siis adventtiaikana yksi tarina jokaiselle päivälle. Kirjan kustantaa Reuna. Lisätietoa tulee kevään mittaan verkkokauppaan reunalla.fi."

Sukulaisten lahjat on tänä vuonna turvattu. 










 

4 kommenttia:

  1. Monessa asiassa on vallalla negatiivinen lyttäysasenne. Oikein odotetaan muiden epäonnistumisia, varsinkin jos joku on uskaltanut kertoa tavoitteitaan. En tiedä, olenko paras sanomaan, koska omat tavoitteeni ovat aina aika realistisia. En silti häpeile kertoa niitä.

    Ihan oikeiden urheilijoiden kohdalla on viime aikoina tapahtunut hyvä muutos, sillä entistä useampi uskaltaa kertoa tavoittelevansa voittoa, mitalia tai itselleen kovaa tulosta. Ennen se oli sitä "katsotaan, mihin oma suoritus riittää" -jargonia. Ehkä asennemuutos vielä koittaa.

    VastaaPoista
  2. Samaa mieltä Pasi! Onneksi en juuri välitä muiden ajatuksista ja asennemuutosta näyttää olevan. Ehkä tuo on myös yleinen asennemuutos, että hiljalleen voidaan olla ylpeä itsestään ja tekemisistään julkisesti. Jolla onni on, se onnen kätkeköön, ei välttämättä olekaan se ainoa tie :)

    VastaaPoista