Vaarojen Ultra 86K 2014.

LÄHTÖ:

Lauantai 4.10.2014, Koli. Nenä tukossa, kurkku täynnä limaa. Peruin jo alkuviikosta osallistumiseni räkätaudin takia, mutta tässä lähtöviivalla näköjään seison. En koskaan treenaa kipeänä, terveys on minulle tärkeä juttu. Flunssan pahin vaihe oli kuitenkin jo kaksi viikkoa sitten, jolloin kärsin kurkkukivusta pari päivää. Sen jälkeen alkoi tämä hillitön räkävaihe. Lähtöviivalla tunsin itseni muuten täysin terveeksi, mutta jatkuvaan niistämiseen ja köhimiseen meni välillä hermot. Ajattelin ottaa rauhassa, katsoa kilometri kilometriltä, askel askeleelta. Jos flunssa alkaa vaivata tai väsyn liikaa, lopetan heti. Jos sydämessä tai keuhkoissa on pieniäkin tuntemuksia, lopetan heti. Minun ei ole pakko juosta kahta kierrosta (86km), vaan voin lopettaa yhteen kierrokseen tai ihan koska vaan. Nauttimaan tänne on tultu ja pitämään hauskaa.

Lähdöstä.

Kuva Jouko Kaarteenaho.

En ollut juurikaan ehtinyt jännitämään juoksua viime päivien aikana, koska koko ajatusarsenaalini oli ollut tämän hiipuvan räkätaudin ympärillä. Jotenkin vaan ajattelin, että matka on pitkä. Missään vaiheessa ei kannata luulla, että pahin on takana, koska se pahin voi tulla koska tahansa. Vasta maalissa olet turvassa.

Matiaksen kanssa lähdössä. 

Aurinko nousi juuri. Aste pakkasta. 

Kaunista.

1KM:

Todella rauhallisesti liikkeelle. Nauroin viime vuoden hötkyilylleni, kun mulla oli muka ihan hirveä kiire alun ruuhkassa. Silloin en vielä tiennyt, että matka on oikeasti pitkä ja tänä vuonna se olisi parhaassa tapauksessa vielä kaksi kertaa pidempi. Ensimmäisessä alamäessä huomasin, että porukkaa jäi taakse. Mitä? Olenko oppinut juoksemaan alamäkiä? Jatkoin jutellen ihmisten kanssa ja etenin omaan tahtiin.

5KM:  

Ensimmäisillä tieosuuksilla se iski. Polvikipu. Se sama tuttu polvikipu, jonka takia keskeytin Vaasa Maratonin kuukausi sitten. Se polvikipu, josta en ole kuullut kuukauteen yhtään mitään. Vilkaisin tien vieressä olevaa kylttiä, joka kertoi matkaa taittuneen komeat 5km. VIISI KILOMETRIÄ! Maaliin on enää 81km. Sen saavuttaminen on täysi mahdottomuus. Muistelin, että viimeksi polvikivun alkamisesta meni noin kuusi kilometriä keskeytykseen. Olisin kyllä kestänyt tämän jatkuvan niistämisen ja nenän tukkoisuuden, mutta pitikö tuon polven nyt mennä. Siihen en ollut varautunut ollenkaan. Tämä reissu taitaa jäädä kesken.    

(polviongelmieni diagnoosit on muutenkin aika kirjavaa luettavaa alkavasta nivelrikosta kulumaan, joten todellinen syy polvikipuuni voi olla myös monen asian summa. tässä vaiheessa terkkuja vilkutuksen kera sille ihanalle lääkärille, joka kielsi kaiken kovan liikunnan vuonna 2009 ja käski kouluttautumaan uudelleen pois liikunta-alalta) 

10KM:

Pystyn juoksemaan maastossa paremmin, tieosuuksilla hyvin huonosti. Ylämäessä kipu laukeaa hetkeksi ja pystyn juosta pieniä pätkiä kivutta. Polvi on siis tänään kunnossa. Polvi kestää kyllä, sen mekaniikassa ei ole nyt vikaa. Vika on jälleen muualla. Takareisi tuntuu tukkoiselta, loitontaja on kuin viulunkieli. Painan hermoa selästäni. Jossakin siellä se vika on. Se on jälleen se sama jumittava hermo. Sieltä se lähtee. Kunhan nyt vaan pääsisin Ryläykselle. Siellä on nousua ja pehmeää alustaa. Voin sitten kävellä lopun tieosuudet, koska en satavarmasti voi juosta kovalla tiellä. Sitten lopetan leikin puoliväliin. Nimeän kesäni "keskeytyksien kesäksi". 

15KM: 

Ei ole kiire mihinkään. Välillä kävelen ja sitten taas juoksen. Päästelen porukkaa ohitseni. Pissahätä. Seuraavaan huoltoon ei olisi enää pitkä matka, joten ehkä siellä voisin pysähtyä. Vesistön ylitys soutuveneellä on aina yhtä kiva kokemus, vaikka olen todella huolissani matkan jatkumisesta.

17KM:

Kiviniemen huolto. Mukavaa huoltoporukkaa, kuten kaikilla huoltopisteillä. Naureskellaan. Heidän osoittamaan vessapaikkaan on mielestäni liian pitkä matka hädän akuuttisuuteen verrattuna, joten jatkan heti matkaa täytettyäni juomapullot. Kohta se Ryläys alkaisi. Paha, pahempi, Ryläys. Viime vuoden painajainen, jossa en kovin montaa juoksuaskelta ottanut, mutta se olisi hyvä polvelleni se. En tiennyt yhtään, mitä kello on. En ottanut mukaan nopeusmittaria, en edes tavallista kelloa. Puhelimeni oli repussa alimmaisena, joten en todellakaan jaksanut sitä sieltä kaivaa.

22KM:

Näen mahtavan notkelman pohjalla maailman kauniimman järven ja asettaudun ehkä kaikkien aikojen hienoimmalle kyykkypissalle. Minulla ei ole kiire mihinkään ja etenen edelleen rauhassa kohti Ryläystä.

23KM:

Heti Ryläyksen alussa tapaan Katin, keneen pikatutustuin lähtöviivalla. Katilla on myös ongelmia polven kanssa ja hän oli kaivanut esiin särkylääkepussin. "Otatko sinä?", kysyy Kati. Minähän en käytä särkylääkkeitä. Vedän vaan inkiväärikapseleitani, pakuriteetä ja raakaruokaa. Luonto on mun lääkekaappi. Mutta hei! Sodassa, rakkaudessa ja ultrajuoksussa kaikki on sallittua! En uskonut tippaakaan, että joku Burana mitään tehoaisi, mutta mitä ihmettä! Hetken kuluttua jalka on kuin onkin kunnossa ja pääsen jatkamaan matkaa.

Ryläykseltä.

Kuva Teemu Saramäki.

29KM:

Peikkometsä Ryläys loppu. Slut. Mitä? Oliko tämä se viime vuoden kauhistus. Ei herranen aika sentään. Joko joku on tasoittanut polkua tai minä olen kehittynyt polkujuoksijana? Sitä paitsi se oli kivaa. Polvi tuntuu edelleen hyvältä. Tuleva maantieosuus kuitenkin pelottaa. Ärtyykö polvi siitä yli särkylääkkeen tehon? Olen aivan varma, että joudun kävelemään tieosuudet.

32KM:

Pikainen huolto ja tieosuus alkaa. Jännittää, jännittää ihan hirveästi. Näen huollossa Timon, jolla on särkylääkettä. Timo ja särkylääkkeet lähtisivät perääni, joten pääsisin ainakin maaliin asti, jos särkylääkkeen teho loppuu. Mielessäni puoliväli oli nyt maali. En jatkaisi matkaa siitä. 11km to go.

34KM:

Särkylääkkeen teho hiipuu ja kipu palaa. Juoksu on tuskaa. Tiedän, että jos juoksen väärässä asennossa välttäen kipua, rikon itseni muualta. Samassa näen tien laidassa kannustavan Tommin! Mahtavaa nähdä tuttuja! Tommilla ei ole särkylääkettä. Käännän katseeni eteenpäin ja siellä on kanssajuoksijani Sanna. Mikä säkä! Sannalla on särkylääkettä ja kymmenen minuutin päästä jalkani on jälleen erittäin yhteistyökykyinen. Sannan kanssa loppumatka menee leppoisasti jutellen ja hän kertoo, että hyvin ollaan aikataulussa, jos mielii toisella kierroksella Ryläykseltä pois ennen pimeää. En edelleenkään tiedä, mitä kello on. Sanna sanoo jotain, mutta luulen, että hän sanoo ajan väärin. Matka menee nopeasti Sannan kanssa. Mietin ainoastaan puolivälin maalia. 

43KM, puoliväli, Ukko-Kolin huippu:

Mörökölli on vastassa loppunousun viimeisessä puristuksessa, joka kestää kaiken kaikkiaan reilut kaksi kilometriä. Hän on vähän huolestuneen näköinen. Niistän edelleen koko ajan, mutta tunnen olevani kunnossa. Olenhan tullut todella rauhallisesti. Olen vähän ylpeä itsestäni, kun osasin ottaa näinkin rauhallisesti. Mörökölli kertoo, että ystäväni on keskeyttänyt. Juostessani maalista huoltoon tavaroideni luokse, mietin myös keskeyttämistä tosissani. Ilta on vasta nuori. Voisin mennä saunaan, laittaa itseni ihmisen näköiseksi, pitää hauskaa aamuun asti. Sitten Mörökölli sen sanoo: "Menit kuitenkin aika lujaa tämän alun". Naurahdin. En todellakaan mennyt. Kävelin ylipaljon polven takia. Mörökölli jatkaa: "Mutta ethän sää hävinnyt sun viime vuoden ajalle kuin kymmenen minuuttia, kello on vasta yksi". Häh! En nyt oikein ymmärrä. Olen siis edennyt vasta kuutisen tuntia, lähes yhtä pitkään kuin viime vuonna, kun juoksin ainoastaan 43km ja olen tällä hetkellä todella hyvävoimainen. Mörökölli kysyy varovasti: "Aiotko lähteä toiselle kierrokselle?". Kyllä minä kuule aion. Sanon vielä Köllille, että tässä sitten kestää vielä hetki. En aio edelleenkään nostaa sykettäni liikaa ja äärirajoille en mene. Samalla näin Sannan lähtevän toiselle kierrokselle ja lyöttäydyin hänen mukavaan seuraansa.

45KM:

Jutellaan Sannan kanssa niitä näitä. Otan edelleen ylämäet rauhassa ja nautin alamäistä. Polvi tuntuu hyvältä, mutta minulla on hieman oksettava olo. En kuitenkaan välitä siitä. Olen todella onnellinen, että pystyin jatkamaan matkaa. Olen vaan niin onnellinen, koska olin jo ehtinyt luovuttamaan polven takia. 

50KM - 60KM:  

Flow. Parasta juoksua koko matkalla! Annan vaan mennä! Etenen metsässä yksin ajatusteni kanssa. Tiedän, että seuraavaan huoltoon Kiviniemeen on pitkä matka, mutta en välitä. Tiedän, että maaliin on vielä pitkä matka, mutta en välitä. Otan askeleen kerrallaan ja tunnen edelleen valtavaa onnellisuutta, että saan jatkaa matkaa. Päässäni soi Magnus Ugglan biisi:

"Det är värt att leva fattigt ett tag

om man får vara kung för en dag"

Samanaikaisesti naurattaa ja itkettää tuo lause. Nuo sanat sopivat täydellisesti tähän harrastukseen, joka syö joka pennin kirstun pohjalta, mutta antaa niin valtavasti.  

62KM:

Samassa, kun aloitan toistamiseen kiipeämisen Ryläkselle, tunnen vasemmassa jalkaterässä jotakin. Inov-8 Oroc 280 merkkiset kengät ovat toimineet täydellisesti koko matkan, mutta nyt varpaissa tapahtuu jotakin. Jälleen seison keskellä ei mitään ja ihmettelen. Mitähän tässä pitäisi tehdä? Kipu varpaassa on aivan valtava. Mitähän siellä tapahtuu? En pysty ottamaan yhtään askelta. Pakko tutkia. Otan kengän pois jalasta. Samassa muistan jonkun kokeneen ultraajan blogikirjoituksen "suurin virhe on ottaa kenkä pois jalasta!" Laitan kengän välittömästi takaisin jalkaani suuren kivun siivittämänä ja jatkan nilkuttaen matkaa. Välillä kipu viiltää niin, että meinaa tulla pissat housuun, vaikka ei ole edes pissahätä. 

65KM:

Jossain vaiheessa kipu katoaa. Se vaan katoaa ja matka jatkuu. Tajuan, että Ryläyksen jälkeen ei ole enää pitkä matka maaliin. Asennoidun siihen, että lopun maantieosuudet kestävät tajuttoman kauan. Asennoidun myös siihen, että loppunousu kestää ihan tajuttoman kauan. Nyt ei saa antaa keskittymisen kadota. Etenet rauhassa, askel askeleelta! Nautit matkasta, et maalista - vielä. Jossain vaiheessa Ryläksellä on jälleen Tommi kannustamassa ja saan siitä uutta intoa. Saan myös seuraa Ryläyksen loppuvaiheeseen, joten on jälleen kiva vaihtaa ajatuksia kanssajuoksijan kanssa. 

70KM:

Ryläykseltä ulos valoisalla! Jee! Tuuletukset! Se oli yksi tavoitteistani ja se toteutui. Jalat tuntuvat edelleen hyviltä, ei ole mitään suurempia ongelmia. 

76KM:

Viimeinen huolto. Pysähdyn ja kaivan otsalampun repusta jo valmiiksi. Enää en pysähdy kertaakaan, vaan nyt mennään viimeiset kilometrit putkeen. Jatkan jälleen matkaani yksin tietä pitkin. Saan juosta aika kauan valoisalla ennenkuin tulee täysin pimeää. Nyt on pistettävä otsalamppu ensimmäistä kertaa päähän muualla kuin pimeässä vessassa. Kyllä, tapanani on kokeilla kaikkia varusteita ensimmäistä kertaa vasta kisoissa. Pysyy niinkuin jännitys yllä.

82KM:

Ei ole enää pitkä matka. Nyt mennään! Pimeä maantie vähän tylsistyttää, mutta kohta maantien laidassa on joukko toimitsijoita. He kannustavat kovaäänisesti ja yltyvät rivissä oikein aaltoihin. Mua naurattaa niin, että alan yskiä. Kiitän ihanasta kannustuksesta ja saan taas potkua. Muistelen viime vuotta. Kaikki ultramatkan juosseet olivat mielessäni sankareita. Miten joku edes pystyi juoksemaan Kolilla kaksi kierrosta? Sehän oli ihan hirvittävän paljon. Ne on kyllä ihan kamalan kovakuntoisia tyyppejä. Juoksijoita. Oikeita ultrajuoksijoita. Ja nyt minä itse lähestyin maalia. Miten tässä näin pääsi käymään? 

83KM:

Leivon Ali huristaa autolla ohi ja huutaa ikkunasta vielä viimeiset tsempit. Nyt mennään eikä meinata! Melkein perillä! Loppumatka kipuaa ensin kolmen laskettelurinteen poikki viistottain Ukko-Kolin puoleen väliin. Tätä sanotaan valenousuksi. Sen jälkeen reitti laskee takaisin maantielle satamaan, josta vasta alkaa viimeinen, reilun kahden kilometrin kova nousu Ukko-Kolin huipulle. Tiedän, että valenousun päältä laskeva alamäki on viimeinen osuus, jossa polulla on hieman juurakkoa. Muuten reitti on pohjaltaan helppo. Minulla on hyvin voimia jäljellä, joten päätän juosta alamäen mahdollisimman nopeasti. Otan otsalampun pois käteeni, jotta saan sen valaisemaan polkua hieman lähempää jalkojani. Älkää ottako otsalamppua pois päästä! Älkää! Pudotan otsalampun polulle ja se sammuu. Metsä on ihan pilkkopimeä, en näe yhtään mitään. En edes tiedä, mihin päin polku lähtee. Olen viiden minuutin päässä satamasta, mutta en näe mitään. Etsin lamppua kontillani, mutta sen patterit ovat irronneet pesästään ja ne oli pitkin polkua. Löydän kolmesta patterista kaksi. Nyt pitää jälleen ajatella. Puhelin. Missä on puhelin! Kestää ikuisuus, ennenkuin löydän puhelimen reppuni pohjalta. Yritän valaista reittiäni näytön valolla, mutta eihän siitä ole mihinkään. Tiedän, että Iphonessa on taskulamppu, mutta en tiedä missä. Jaahas. Mitäs sitten? En minä nyt tähän voi jäädä odottamaan seuraavaa. Onkohan AppStoressa taskulamppuja? Keskityn. Kerään ajatukset. Mistä napista saa netin päälle? Yksinkertaiset asiat tuntuvat vaikeilta muistaa. Okei. Asetukset ja mobiilidata. Toimi nyt netti, toimi! Sitten AppStore ja haku. "Flashlight". Lataa, lataa, lataa. Lataa nyt perhana! Aina välillä päätän jatkaa matkaani ja totean, että en näe yhtään eteenpäin. Vihdoinkin lataus on valmis ja jatkan varovasti matkaani Iphonen valaistessa tietäni. En uskalla juosta lujaa, puhelin ei saa missään tapauksessa tippua. Millä minä sitten päivittäisin illalla SoMen? 

84KM:   

Saavun metsästä tielle. Nyt ollaan jo todella lähellä maalia. Enää viimeinen loppunousu! Ja mitä näen! Kaikki ihanat "Kestävyyttä pintakaasulla 24/7"-tyypit ovat Köllin kanssa kannustamassa satamassa! Mikä fiilis! Kiristän askelta. Niin lähellä, niin lähellä. Aloitan huutojen säestämänä loppunousun kohti Ukko-Kolin huippua. 

85KM:

Nousen Ukko-Kolia päättäväisesti. Reidet ovat väsyneet, mutta jaksan hyvin. Luulin olevani ihan puhki tässä vaiheessa, mutta en ole. Juoksen muutamat suorat sekä loivat kohdat, muuten kävelen jyrkät kohdat. Olen asennoitunut siihen, että tämä kestää. En odota loppua, koska edelleen menen askel askeleelta. Maali on vasta maalissa. 

86KM MAALI:

Näen jälleen Mörököllin ja pintakaasuttelijat, jotka yllyttävät juoksemaan vielä viimeisen ylämäen maaliin. Annan mennä ja ylitän maaliviivan. Se on nyt tässä. "Valmishta", huutaisi Kahvakuula 3v. Päällimmäinen tunne maaliviivalla on kiitollisuus. Pelkäsin keskeytystä viiden kilometrin kohdalla, olin varma siitä 10km:n kohdalla. Olin antanut sille ajatukselle paikan ja olin sinut sen kanssa. Jos polvi ei kestä, ei se kestä. Silloin on pakko antaa olla. Mutta tässä sitä nyt ollaan. 

Onnellinen, kiitollinen.

Aika oli 13h ja 19min.

Sijoitus 6.

Vasta maalissa tajusin, että juoksin kaksi maastomaratonia putkeen. 

Onneksi en tajunnut sitä puolivälissä. 

Ensi vuonna flunssa pois, polvi kuntoon, kenkä jalassa ja lamppu päässä.

Tavoitteeksi alle 12h.