Virvon, varvon, argh.

Edellisessä postauksessa kerroin, että olen toipumassa flunssasta. En ollut huolissani, sillä olo oli jo parempi ja juoksuunkin oli ruhtinaalliset viisi päivää. Maanantain hieronta todennäköisesti laukaisi jonkun vielä uinuneen solukon, joka iski maanantain ja tiistain välisenä yönä räkäkiväärein sekä limalingoin. Tuloksena oli tuskien sävyttämä tiistai. Ei ehkä olon kannalta, vaan sen tuskastuttavan tunteen takia, että kauden pääkisa oli tahtomattani jäämässä väliin.

Tiistai-iltana kesken ohjaamani keppijumpan tein vaikean päätöksen. En lähde Kolille. Tullessani töistä tirautin v-kyyneleen ja ilmoitin asiasta sosiaaliseen verkostooni. Apuun riensi pieni Kahvakuula, joka kaikesta tietämättömänä (tai tässä uskossahan me taaperoiden vanhemmat olemme) halasi minua pitkään ja sanoi "mamma, ei se haitaa". Söin lohdutuksekseni paketillisen Kolille tarkoitettuja geelikarkkeja ja alistuin kohtalooni.

"Se on vaan yksi kisa, uusia kisoja tulee aina, älä leiki terveydelläsi."

Fiilikseni näihin lauseisiin on sama kuin 

vuoden 2000 joulupöydässä.

Uskaltaisitko pyytää tältä neidiltä rosollia?

Nuo kuvatekstissä olevat lauseet ovat tuttuja vakilauseita, joita olen kirjoitellut netissä muille kohtalotovereille kuukausien ajan. Tottahan ne ovat. Samat lauseet soivat nyt omassa päässäni, mutta se ei tehnyt ratkaisua helpommaksi.

Keskiviikkoaamuna oli kylmä. Lämpötila oli käynyt pakkasella ja auton ikkunoiden raappaaminen tuntui yllättävän hyvältä. Olin edelleen räkäisen tukkoinen, mutta olo oli selvästi parempi. Aamun keppijumpassa kroppa antoi jo hieman periksi ja otin vielä varmuuden vuoksi päiväunetkin. Oli aika perua tehty päätös. Jo tehdyn päätöksen muuttaminen on aina yhtä mahtavaa!

Kolin Vaarojen maratoniin on nyt kaksi päivää aikaa. En ole vielä varma, juoksenko lauantaina. Ehkä juoksen, ehkä en. Ehkä juoksen ultran, ehkä käännän aamuviideltä kylkeä ja menen patikoimaan itsekseni lauantaina. Ehkä kannustan lukuisia siellä kisaavia kavereitani, nautin muutaman siiderin ja nauran tankkauksesta pyöristyneet poskeni kipeiksi. Niin tai näin - Kolille mennään!

Juoksukenkinä Inov-8 oroc 280. 

Ja älkää huoliko. En juokse, jos olen kipeä. Jos tunnen sykkeeni nousevan epänormaalisti, en starttaa. Jos starttaan, mutta tunnen, että kaikki ei ole kohdallaan, keskeytän. Tottakai sairastuminen vaikuttaa suorituskykyyn, mutta ei minulla ole mihinkään kiire. Vai onko sittenkin? Se on kuulkaas ihan se ja sama. Kahvakuulan sanoin "mamma, ei se haitaa".