Yksi pelko vähemmän.

En pidä pankeista, en isoista juhla- tai urheilutiloista, en korkeista rakennuksista. Minua ahdistaa tuntemattomat rakennukset. Olen kuin koira. Ensin katson epäluuloisesti sisään, nuuhkin kynnystä, astun tassuillani varovasti eteiseen maaperää tunnustellen. Etenen lähellä seiniä, nuuskien tarkasti joka millimetrin. Päästyäni itse leijonan luolaan, haistelen tutkien sen jokaisen nurkan. Rauhassa, omaan tahtiin. Vasta sen jälkeen, kun tila on todettu täysin turvalliseksi, voin rentoutua. Vasta sen jälkeen voin miettiä, mitä mää täällä teen.

Uimahalliin meneminen on ollut itselleni vaikeaa. Viime vuodesta lähtien olen puhunut uintiharrastuksen aloittamisesta. Olen kirjoittanut siitä blogissa, uimapuvunkin ostin jo viime talvena. Miten se voi olla niin vaikeaa mennä uimahalliin ja mikä siinä uimahallissa niin pelottaa?

Olen käynyt uimahallissa uimassa viimeksi yläasteen liikuntatunnilla. En ole ikinä uinut vapaauintia, en ole ikinä hypännyt pää edellä altaaseen. Olen kuitenkin lapsesta asti tykännyt vedestä. En pelkää vettä. Osaan uida sammakkoa, selkää, koiraa ja kissaa. Osaan hypätä pommilla altaaseen ja kolmosesta mahalankun. Se kylläkin sattui, mutta uskalsin. 

Ei se voi olla se alastomuuskaan. Synnytyksen jälkeen kaikki oli nähty. Viimeisetkin yksityisyyden rippeet vietiin siinä tilaisuudessa, josta käteen jäi maailman tärkein Kahvakuula, kasa tikkejä sekä kauniit muistot häveliäisyydestä. Minun kroppani on minun kroppani, ei sen muille tarvitse kelvata.

Maanantaina puhuin jälleen kotona uimahalliin menemisestä. Olin oikein ostanut uimalasit ja uimalakin. Olin varannut uimahallikäynnille koko aamu- sekä iltapäivän, jotta ehtisin tarvittaessa tarkkailla uimahallia parkkipaikalta ja nuuskia sitä huolella. Sitten Mörökölli avasi lyriikka-arkkunsa: Lyön 20 eurosta vetoa, että et pääse huomenna uimahalliin. 

Se oli kättä päälle. Ilmaista rahaa tarjolla. Minähän en vetoja häviä.

Uimahallin parkkipaikalla oli hiljaista. Tuijotin hetken sisäänkäyntiä ja kävelin sisään "kerran se kirpaisee" ajatuksella. Yllätyksekseni ilmoitin vastaanotossa suuriäänisesti tulevani uimaan ensimmäistä kertaa. Pääsin portista pukuhuoneeseen, osasin käyttää pukukaappia ja kuulin kolmiäänisesti kuulutuksen, jossa kehotetaan käymään suihkussa ennen altaaseen menoa. Hetken huitomisen jälkeen osasin käyttää suihkua, sain uimalakin päähäni ja löysin altaalle. Menin altaaseen ja valmista. Mitä kummallista tässä muka oli? Tätäkö olin vältellyt kaikki nämä vuodet? Laitoin uimalasit silmille ja sukelsin. 

Uin reilun tunnin, 1800 metriä. Rauhallisesti, nopeasti, välillä tauottaen. Rintauintia, vapaauintia ensimmäistä kertaa elämässäni. Uin vähän koiraa, kissaa en kehdannut. Muistelin YouTuben opetusvideoita, katselin vapaauintityylejä kanssauimareilta. Mietin hengitystä, kokeilin rohkeasti erilaisia tapoja. Väsyin. En ollut koskaan tajunnut, kuinka paljon uinti vaatii hapenottokyvyltä. Olin innoissani. Mahtava treenimuoto!

Tänään kävin salilla treenaamassa, mutta huomenna kutsuu jälleen uimahalli. Käyn vielä joitakin kertoja uimassa yksikseni, koska haluan totutella veteen rauhassa nauttien tuosta uutuudenviehätyksestä ilman sen kummempia teknikkaopastuksia. Mutta sitten alkaa tekniikkatreeni. Haluan opetella vapaauinnin ja ottaa uinnin osaksi treeniohjelmaani. Ensi kesä ultrajuostaan ja kesällä 2016... no, jätetään vielä sanomatta...

Vaasan uimahalli oli hieno ja siisti. 

Pinnat siitä!