Tunteetonta.

Viime viikolla pääsin juoksemaan viidesti ja kilometrejä kertyi 56km.

Eilen päätin juosta 2h. Tarkoitus oli mennä mahdollisimman rauhallisesti, mieluiten yli 6min/km. Tärkeintä oli lenkin kesto, ei juostu matka. En ollut juossut pitkää lenkkiä sitten Tukholman maratonin ja siitä on aikaa jo kaksi kuukautta! Hieman arvoituksellista oli myös kantapän kunto eli kuinka jalka reagoisi noin pitkään juoksuun.

Yllättävää oli, että 19km meni aika helposti kahteen tuntiin. Fyysisesti. Löysin yhden uuden lammen ja erään kivan metsäautotien. Juoksentelin vähän sinne sun tänne, koska en uskaltanut lähteä kantapään takia kovin kauas kotoa. Siitä huolimatta kilometrit kertyivät helposti. Oliko tuntemuksia kantapäässä? Oli. Oli lenkin loppupuolella, oli lenkin jälkeen. Kuten on myös ollut kovempivauhtisissa kokeiluissa. Mutta se ei ole yllätys, koska en ole vielä kokonaan selvillä vesillä. Kantapää on jo niin paljon parempi, mutta minulle se ei kelpaa. Haluan täysin tunteettoman kantapään.

Suoraan sanottuna olen aivan totaalikyllästynyt kirjoittamaan tuosta kantapäävammasta, joten siitä ei sen enempää. Haluaisin kirjoittaa tulevista juoksuista, suunnitella tulevia maratoneja ja fiilistellä niitä blogissani. Mutta en tee sitä, koska kaikki suunnitelmat ovat jäissä niin kauan, kunnes jalka on kokonaan terve. Poikkeuksena Vaarojen maraton lokakuussa, jota vastaan käyn armotonta taistelua aikaa vastaan.

Täällä siis varovaiset treenit jatkuvat ja kirjoittelen sitten enemmän, kun löydän juoksufiiliksen uudestaan. Nyt juokseminen on varovaista kyräilyä ja en pidä siitä.