Kuka keksi rakkauden?

Yleensähän se menee niin, että ihminen haluaa juuri sitä, mitä ei voi saada. Tänään Radio Vaasan kahvipöydällä on kulho täynnä rapeanrasvaisia kaurakeksejä. Minä pidän kaurakekseistä. Minä pidän paljon kaurakekseistä. Varsinkin juuri noista ruotsalaisista kaurakekseistä, joita näen edessäni. Mutta tänään tyydyn tuijottamaan keksejä vihaisesti.

Normaalisti olisin heittäytynyt kippoon jo lukuisia kertoja. Kellunut näiden ihanuuksien kanssa ja silitellyt niiden karheaa pintaa. Sukeltanut kipon pohjasta heille aarteita ja oltaisiin roiskittu vettä toistemme päälle nauraen. Ja sitten olisin syönyt heidät. Olisin syönyt heidät kaikki. Sen jälkeen olisin pyyhkinyt salaa keksinmurusia suupielistäni samalla, kun palaisin hieman posket punottaen studioon juontamaan. Mutta tänään se ei tapahdu. Tänään ei ole minun ja kaurakeksien päivä. Tänään tyydyn ainoastaan tuijottamaan vihaisesti kaurakeksejä ja unelmoimaan yhteisistä hetkistämme. 

Mutta enköhän selviä. Ainakaan tällä viikolla poistettuja viisaudenhampaita ei tule ikävä, vaikka keksejä en pystyisi pariin päivään syömään. 

Ja ei ne poistetut hampaat ainakaan olleet keksihampaita. Keksihammasta nimittäin edelleen kolottaa pahasti.