Mustasaaren pääsiäismaraton.

Pitkäperjantai alkoi aikaisin. Aivan liian aikaisin, mutta en saanut nukuttua. Kroppa on viime kuukausina tottunut heräämään jo kuuden jälkeen, joten kiitin itseäni niistä seitsemästä nukutusta tunnista ja menin keittiöön syömään aamupalaa muun perheen vielä nukkuessa. Pari leipää, rahkaa, urheilujuomaa. Olo oli hieman tukkoinen ja pohkeet olivat raskaat (en päässytkään hierojalle keskiviikkona). Koko ajan päässäni jyskytti ajatus, että ehkä tämä ex tempore pääsiäismaraton ei olekaan se "maailman paras idea".

Pakkaisin tavaroita, vein koiran ulos, leikkasin varpaankynnet, pistin vaseliinia sinne sun tänne, sykemittari käteen ja pillerit taskuun. Tällä kertaa olin varustautunut kaikkeen. Viime maratonilla Las Palmasissa 2kk sitten matka meinasi päättyä jalkakramppeihin, joten nyt piti tehdä jotain toisin. En kuitenkaan ollut henkisesti valmistautunut matkaan. Aina ennen olen psyykannut itseäni päiviä kisaan, fiilistellyt, valmistautunut. Nyt en ollut tehnyt muuta kuin tankannut kolme päivää ja käynyt apteekissa. Ja edelleen takaraivossa jyskytti, että ehkä tämä ei olekaan " maailman paras idea".

En nimittäin ollut kertonut Mörököllille osallistumisestani maratonille. Tässä on ollut hieman vaivoja kropan kanssa ja Mörökölli olisi halunnut suojella minua itseltäni. Mutta minä halusin juosta. Las Palmasista jäi hampaankoloon jonkin verran. Ei vaan, hampaankoloon jäi vähintään kokonainen kanankoipi nahkoineen. En voi väittää, että minua ei olisi pelottanut. Pelotti ja paljon. Kestääkö kroppa? Jos annan ahneudelleni vallan ja pilaan tulevan juoksukauden ennen kuin se on edes kunnolla alkanut? Vedetäänkö taas tunteella ja annetaan muiden käyttää järkeä? Mutta minä halusin juosta. Halusin voittaa itseni. Halusin. Tiesin, että pystyn.

Kisapaikalla aurinko paistoi ja ihmiset olivat hyvällä tuulella. Osallistujia ei ollut montaa. Suurin osa juoksi yhden kierroksen eli 14km. Muutama ajatteli juosta kaksi kierrosta eli 28km ja kymmenkunta maratoonaria aikoi juosta kaikki kolme kierrosta. Reitti kulkisi Jungsundin urheilukentältä Raippaluodon sillan alle ja samaa reittiä takaisin. En ollut vieläkään sisäistänyt, että juoksisin maratonin. Ei tuntunut yhtään päivältä, jolloin voisi ylipäätänsä juosta maratonin.

Viisi minuuttia lähtöön. Laitoin Lumian kuulokkeet korviin ja radion päälle. Lämpötila oli nollassa. Suusta tuli huurua hengittäessä. Lähtölaukaus kajahti. Olin päättänyt juosta tasaisia kilometrejä 11.5km/h niin kauan kuin jaksan.

2km: Juoksu tuntui tukkoiselta. Välillä piti ihan oikeasti tehdä töitä, että vauhti pysyi 11.5km/h. Ihmisiä näkyi edessä, jotkut juoksivat lujaa ohitseni. Päätin nauttia matkasta, en miettiä lopputulosta. Väläytin auringolle hymyn ja päätin rakastaa jokaista askelta.

5km: Ihailin merta, josta puhalsi välillä kova tuuli. Säätiedotus lupaili 2-3m/s. Se taisi olla Vaasan keskustassa, tuskin Raippaluodossa.

7km: Kääntöpaikka. Tukkoista, tukkoista. Suurin osa reitistä oli asfalttia, mutta paikoittain oli jäätä, loskaa, vettä, kuraa. Ei haitannut. Tuijotin kelloani, jotta pysyisin tavoittessani. Nopeuteni vaihteli suuresti. Jäin näköjään välillä nauttimaan liiaksi.

14km: Ensimmäinen kierros juostu. Vastaani oli tullut vasta kourallinen ihmisiä, joten suurin osa edellä olijoistani oli jo jäänyt maaliin 14km jälkeen. Tein yhden poikkeuksen. Pysähdyin juomaan. Juoma meni paidan rinnuksen sijaan suuhun. Hyvä idea!

18km: Katsoin kelloa. Tajusin, että olin juossut jo 1,5h. Olipas aika mennyt nopeasti!

23,2km: Unohdin katsoa kelloani puolimatkassa. Yritin jälleen laskea mahdollista loppuaikaani tietyillä nopeuksilla, en osannut ja päätin lopettaa itseni kiusaamisen. Näen sitten loppuaikani maalissa. Tietäisitte vaan, minkälaisia laskutoimituksia yritän suorittaa kisoissa! Siis yritän.

25km: Pohkeisiin sattuu. Nilkat jäykistyy. Jalkapohjaan sattuu. Asfaltilla on paljon kiviä, jalkapohjan PF ei tykkää. Otan magnessiumia.

28km: Tulen toisen kerran kääntöpaikalle. Vastaani on tullut vasta kolme maratoonaria. Kaikki muut ovat siis jo lopettaneet juoksemisen. Nyt on enää ne maratoonarit jäljellä, jotka tulivat jo vastaan ja he, jotka ovat takanani. Olen juossut käytännössä yksin 28km, joten enköhän jaksa yksin vielä loputkin. Tästä hommasta on pakko tykätä. Juomapisteellä nainen hymyilee ja kysyy mitä otan. Kipoissa on rusinoita, banaania, suolakurkkuja. Pöydällä on kertakäyttömukeja ja kannussa vettä. Kaadan ITSE kannusta vettä mukiin ja tulee ihan picnic-olo. Alkaa naurattamaan. Tässä sitä ollaan olevinaan kovaakin maratoonaria ja tässä sitä vaan seistään. Mikäs kiire tässä on! Tulen paremmalle tuulelle, nauru tekee hyvää ja pinkaisen taas vauhtiin jo tutulla Harri Kirvesniemimäisellä vinolla olemuksellani sekä jäykkine nilkkoineni.

30km: En voi sanoa juoksun olevan helppoa. Jalkapohjaan sattuu. Vatsassa hölskyy koko ajan pahemmin. Hölskyntä on tuttua jo aikaisemmilta pitkiltä lenkeiltä ja viime maratonilta. Jostain syystä neste ei imeydy. Päätän vaan jatkaa ja odottaa viimeisen kymmenen kilometrin alkua. Silloin osaan laskea loppuajan. Mulla on nimittäin systeemi.

32,2km: Nyt pystyn laskemaan, että jos juoksen vähintään 10km/h viimeiset 10km, on aikani näköjään 3.47. Se on sama kuin ennätykseni. Juoksen kuitenkin koko ajan hieman lujempaa, joten olen positiivinen ennätyksen suhteen. Tiedän kyllä viime maratonilta, että mitä tahansa voi tapahtua. Viimeksi romahdin totaalisesti juuri tässä kohdassa.

35km: Vatsassani on outo olo ja en pysty vetämään vatsaa sisään. Kevennän oloani vapauttamalla ilmaa kauniiseen saaristolaisatmosfääriin (voiko tätä sanoa kauniimmin). Se helpottaa hetkeksi. Kohta kuitenkin tuntuu, että jotain muutakin kuin ilmaa voi vapautua juoksutrikoisiini minä hetkenä hyvänsä. Ja sitä voi vapautua paljon. Hetkenä minä hyvänsä. Paljon. On siis päätöksien aika. Pidän itselleni puhuttelun tavoitteiden tärkeydestä ja naisellisuudesta. Päätän tulostavoitteen voittavan naisellisuuden ja jatkan matkaa pysähtymättä. Vaikka housuihini tulisi pääsiäisyllätys, jatkan matkaa kohti maalia. Pysähtymättä. Ensin tulos, sitten vasta hoidetaan yllätykset.

37km: Olo on todella huono. Oksettaa, oksettaa, oksettaa. Pakko hiljentää vauhtia. En halua alkaa oksentamaan. En uskalla juoda enää.

39km: Olo on hirveä. Oksettaa ja pyörryttää. Mutta. Tiedän pääseväni maaliin, tiedän tekeväni hienon juoksun, tiedän tekeväni taktisesti hienon juoksun ja tiedän, että saadessani treenata terveenä, pystyn vielä paljon parempaan. Viimeiset kilometrit menee vain todella hitaasti.

42,2km: Kourallinen ihmisiä vastaanottaa minut maalissa. Taputan käsiäni yhteen ja huudan "hyvä minä, hyvä tyttö". Istun huoltorakennuksen portaille ja hymyilen auringolle. Tämän takia sitä raastaa itsensä vereslihalle, tämän takia sitä herää aamuisin juoksemaan kuuden jälkeen, tämän takia sitä haluaa omistaa koko elämänsä juoksemiselle.

Viiden minuutin kuluttua istun autooni ja ajan kotiin. Matkalla radiosta tulee J. Karjalaisen Meripihkahuone. Parasta.
          
Hupsista! Loppuaika unohtui. Se oli 3.42 ja risat.

    



  

Don`t worry, be happy.

Tänään on hyvä päivä. Korvatulehdusta sairastava Kahvakuula on jo parempi, tankkauspäivä nro3 on käynnissä ja 10-tuntisen erittäin inspiroivan työpäivän päätteeksi pääsen hierojalle, joka avaa penikat ja jalkaterät.

Muutama musta pilvi on myös ilmestynyt perjantaiselle kisataivaalle. Eilen, ihan ajattelemattomuuttani, sössin oikean hartiani käyttökelvottomaan kuntoon. Se saadaan kyllä kuntoon, keinot on, mutta loppuuko aika kesken?

Muuten valmistautuminen kisaan etenee normaalisti. Olen nukkunut tapani mukaan aivan liian vähän, olen tehnyt tapani mukaan aivan liian paljon töitä ja olen tapani mukaan vetänyt överit patongista, appelsiinimehusta sekä urheilujuomasta. Kroppa palautuu hitaasti, mutta se palautuu. Ja jos hartia ei toimi normaalisti perjantaina, teippaan sen ilmastoteipillä kiinni kroppaan. Ja jos pystyn juoksemaan ainoastaan lyhimmän (14km) matkan, lähden pääsiäisen viettoon vähän tuhdimmissa tunnelmissa kolmen päivän tankkaamisen jälkeen.

Sitten tärkeimpiin asioihin. Kisakynsilakka on valittu. Se on ylistys kesän lähestyvälle juoksukaudelle ja ehdoton lempivärini.

  Lumene

Awakening - Luonto herää

Vaikka räkä valuisi pitkin poskia, vaikka punaiset kasvosi olisivat vääntyneet karmeaan irvistykseen, vaikka silmät olisivat puoliksi tuskasta kiinni ja vaikka kuola valuisi suusta, on kynnet ainakin hienot.

 Toteutin myös toisen uhkaukseni.

Nyt Radio Vaasan studiosta löytyy keppi, 

jolla ahdistelen muuta henkilökuntaa.

 

Kisapäivään siis kaksi vuorokautta. On tunne, että olen lähdössä soitellen sotaan. Oliko tämä sittenkään niin hyvä idea? Mitä, jos hartiaa ei saada auki ja juoksun aikana kipu on liian suuri? Blaa blaa blaa. Ei jaksa nyt miettiä. Pitää lakata kynnet.   

4 päivää kisaan ja laihdutuskuuri.

Kyllä. Johdin teitä tahallisesti harhaan. Otsikko on totta, mutta nämä kaksi asiaa tullaan käsittelemään täysin eri kontekstissä.

4 päivää kisaan. Pääsiäismaraton. Perjantaiksi on luvattu hienoa säätä. Startti on klo 11 ja tällä hetkellä lähtöön luvataan -4. Paria tuntia myöhemmin lämpötila olisikin jo +2, joten pitää miettiä vaatetus tarkkaan. Vaihtoehtomatkat on 14km, 28km tai maraton 42km. Keventely on käynnissä ja kevyt tankkaus on käynnissä. Ai, mitä mää tankkaan tai keventelen niinkin lyhyelle matkalle kuin 14 km? Pitää varautua kaikkeen. Pitää varautua siihen, että perjantai-aamuna tunnen itseni energiseksi kuin Duracell-Pupu ja haluan jalkojeni tikittävän kuin PääsiäisDuracell-Pupun rumpukapulat. Varautua siihen, että tämä on se päivä, jolloin kiroan jäykistyneet jalkani 30km juoksun jälkeen ja pakotan ne juoksemaan maaliin lujempaa kuin koskaan. Hyvin todennäköistä on myös, että juoksen ainoastaan 14km. Tai 28km. En tiedä, enkä haluakaan tietää. Pidetään jännitystä yllä!

Eilen pidin levon, tänään otin maratonvauhtisen lyhyen treenin juoksumatolla ja huomenna varmaan vauhtileikittelen illalla 5km. Sitten lepään kaksi päivää ennen kisaa. Tai en lepää. Joka päivä teen 45min. Fustra-treenin, kuten tein tänäänkin. En tiedä, mitä tapahtuu perjantaina, mutta ajattelin jälleen pitää ensisijaisesti hauskaa.

Sitten se laihdutuskuuri. Sellainen alkaa meidän taloudessa tänään. "Rakas, sinusta on tullut pullukka" on meidän perheessämme täyttä totta. 3,5-vuotias chihuahua Sami on paisunut aikalailla talven aikana. Ensin olin sitä mieltä, että onpas Samin karva tuuhentunut, mutta jepjep. Asioiden oikean laidan paljasti vierailu puntarilla ja nyt on Samin vuoro saada oma Personal Trainer. Ohjelmassa lisää liikuntaa pakkasta vihaavalle pullukalle ja ykkösruokkija Kahvakuula saa lopettaa koiran jatkuvan syöttämisen. Huomasitte varmaan, kuinka pesin koiranomistajan vastuuni tästä koirani lihomisesta? Ei vaan. Minun vikanihan tämä on täysin ja nyt on aika toimia. Heti. Tänään.

Sami vahtii 3kk ikäistä Kahvakuulaa.

 Aamukuudelta on innostuneen näköinen koira lähdössä lenkille. 

Emäntä on muuten ihan yhtä innostunut.

Jos syöt jotakin, tässä on yleisö.

Siksi autoni on täynnä karkkipapereita.

Kahvakuula syöttää välipalansa Samille, joka on eristetty portilla, 

jotta Sami EI söisi Kahvakuulan välipalaa.

Frendit.

Mun leijona.

     

   

Kamalan ihana kymppi.

Tänään tulee täyteen 10 päivää, kun olen treenannut TÄYSIN suunnitelmieni mukaisesti. En edes muista näin pitkää ajanjaksoa, jolloin olisin saanut melkein kahden viikon ajan tehdä toinen toistaan parempia treenejä. Varsinkin, kun olen ollut myös töissä jokaikinen päivä ja Kahvakuula on valvottanut flunssassaan. Väsyttää, mutta motivaatio on huipussaan ja seuraavaa lenkkiä ei malta odottaa.

Eilen sitten räjäytin henkisen ja fyysisen pankkini. Ohjelmassa oli "tiukka kymppi". Juoksen parin viikon välein näitä huohotus-treenejä, joissa joudun haastamaan itseäni aina hieman enemmän. Tiukassa kympissä pistän itseni likoon ja joka kerta minun pitää ylittää itseni ja olla parempi kuin viimeksi. Kaksi viikkoa sitten juoksin kympin 45.30, joten nyt piti laittaa paremmaksi.

Aloitin lämmittelyn jälkeen treenin maratonin kisavauhdilla, josta siirryin parin kilometrin jälkeen 13km/h vauhtiin. Yllätyksekseni tämä vauhti tuntui todella hyvältä, joten viivyin siinä useamman kilometrin. Tietää todella hyvää ensi kesän puolimaratonia ajatellen, jossa vedän kyllä ennätyksen uudelle minuuttiluvulle! Sen jälkeen lisäsin vauhtia kilometri kilometriltä ja loppukirin jälkeen pääsin vihdoinkin kympin alle 45 minuuttia eli 44.56. Jihuu ja hyvä minä.   

Nämä ovat tärkeitä lenkkejä henkisesti. Se, että tiedän pystyväni juoksemaan matolla tiettyä vauhtia tuo uskoa siihen, että pystyn siihen myös ulkona kilpailuissa. Jos tiedät, että olet juossut 3km @ 14km/h ja vielä pari kilometriä siihen päälle vieläkin lujempaa, et voi antaa vauhdille periksi kilpailuissakaan. Et luovuta, koska olet jaksanut ennenkin!

Toinen mieltäni erityisesti lämmittävä asia eilisessä lenkissä oli tekniikka. Kroppa pysyi ryhdissä koko kymmenen kilometriä, keskivartalo teki töitä, lantio oli alla ja mikä parasta - pakara teki töitä niin, että tunsit jokaisen juoksemasi askeleen pakarassa. Tätä se Fustra teettää. Kun kroppa on auki, on mahdollista päästä taloudellisesti optimaaliseen juoksutekniikkaan ja vauhti kiittää!

Tänään Radio Vaasassa oli tarjolla

tuoreita munkkeja, joten en todellakaan jättänyt 

tilannetta hyödyntämättä.

 

Elämä siis jälleen näyttää parhaimpia puoliaan Vaasassa. Radiota, juoksua, Fustraa, Kahvakuulaa, Mörökölliä ja aurinkoa pilvettömältä taivaalta. Tänään on hyvä päivä käydä työpäivän päätteeksi palauttavalla kympin lenkillä. 

Virvon, varvon...

Kevään suurin kohokohta on Juoksija-lehden juoksukalenterin ilmestyminen postilaatikkoon. Vaikka kaikki tapahtumat ovat löytyneet jo hetken netistä, tuottaa se valtavaa tyydytystä uppoutua juoksukalenterin paperiseen versioon ja kantaa sitä mukanaan kuin rakkainta aarrettaan. Olen selaillut sen läpi jo lukuisia kertoja tuijottaen eri tapahtumien mainoksia ja fiilistellyt tulevaa kisakautta. Olen odottanut sitä kohokohtaa, jolloin saan rakentaa itselleni ensi kesän ja syksyn kisakalenterin. Pääkisat, harjoituskisat, fiiliskisat. Sulassa, toimivassa sovussa.

Eilen aloin sitten rakentamaan tätä intohimon palapeliä. Ensin merkitsin kalenteriin jo sovitut juoksut:

13.4 Karhu-viesti, Rauma
1.6 Tukholman maraton

Siihen se jämähti. Kevään odotettu huipennus ja yhtäkkiä tämä odottamani nautinto ei enää tuntunutkaan hyvältä idealta. En halunnut miettiä tulevia kisoja, en halunnut lyödä lukkoon mitään. Haluan toki kilpailla ja haastaa itseäni vaikka joka viikonloppu, mutta olen myös oppinut tuntemaan itseni.

Jokaista kisaa edeltää nimittäin pitkä henkinen valmistautuminen ja aikamoinen hermoilu. En hermoile kisaa, en tulosta, vaan edeltävää harjoittelukautta. Jos kolmea viikkoa ennen kisaa en pysty pariin yöhön nukkumaan tai jostain syystä juoksemaan sisäisen suunnitelmani mukaan, heitän jo lenkkareita seinään. Kiukuttelen Mörököllille kilpaa uhmaikäisen Kahvakuulan kanssa, psyykkaan itselleni flunssan ja teen kivasta asiasta turhan monimutkaista. Päätin, että tänä kesänä lähestyn tulevia kilpailuja toisin ja yllätän itseni.    

Kuten olen aikaisemminkin todennut, on tavoitteeni vielä vuosien päässä. Minun ei tarvitse saada nyt kaikkea, vaan rakennan kuntoani hiljalleen. Tärkeintä on saada ehjiä harjoitusviikkoja, ehjiä harjoituskuukausia. Tärkeintä ei ole itse asiassa harjoitusten sisältö tai kisakausi/harjoituskausi-ajattelu. Nyt on tärkeää juosta ja juosta ja ennen kaikkea - juosta teknisesti oikein. En suinkaan väitä, ettei selkeämmästä treenirytmityksestä olisi hyötyä aloittelijalle tai aktiivikuntoilijalle. Sanon vaan, että tällä hetkellä jokainen tehty treeni on minulle aikataulullisesti haastava suoritus. Välillä pelkästään pitkän lenkin (2h) juokseminen kerran viikossa on ollut ylivoimaisen vaikeaa aikatauluttaa, koska yöunista en enää anna tuntiakaan edes juoksuharrastukselle.

Ennen tammikuista Gran Kanarian maratonia olin joulukuussa kipeä kolme viikkoa. Harjoittelun aloittamisen jälkeen meni kaksi viikkoa, että tunsin juoksun kulkevan. Harjoittelin tosissani viikon ja vilustuin. Kahden maratonia edeltävän viikon aikana kävin juoksemassa kolme lyhyttä lenkkiä. Maratonin jälkeen on myös hyvä kevennellä pari viikkoa, joten tuosta voi päätellä juostut lenkit joulu- ja tammikuussa. Ja koko ajan oli pieni (okei, valtava) stressi puserossa tulevasta juoksusta. Tuo ei tuntunut kivalta. Rakastan kuitenkin tätä harrastusta, enkä halua ahdistua intohimostani.

Jatkan siis kulkemista juoksukalenterin kanssa paikasta toiseen, mutta ajattelin osallistua kisoihin omien tuntemuksieni mukaan. Keskityn nyt treenaamiseen ja juoksuasentoni hiomiseen. Ennen mahdollista kisaa keventelen hieman ja kisaan, jos kisaan. Onneksi moneen kilpailuun voi ilmoittautua vasta paikanpäällä, joten taloudellistakaan tappiota maksetusta ilmoittautumismaksusta ei välttämättä tule.

Seuraava mahdollinen kisa on pitkäperjantaina klo 11, Mustasaaren pääsiäismaraton. Siellä voi juosta 14km, 28km tai koko maratonin. Silloin voi paistaa aurinko tai sataa lunta. Silloin voi olla pakkasta tai ei. Silloin voi olla kova tuuli tai vielä vähän kovempi tuuli. Ajattelin kevennellä pari päivää ennen pitkäperjantaita. Aamulla herään rauhassa ja katson ikkunasta ulos. Jos pidän näkemästäni, syön aamiaista ja paria tuntia myöhemmin lompsin kisapaikalle. Ilmoittaudun 14km tai 28km tai 42km juoksuun. Fiiliksen mukaan. Jos en aamulla ulos katsoessani pidä näkemästäni, lähden rennolle aamulenkille ja syön vasta sitten aamupalan. Tai sitten menen takaisin nukkumaan. En tiedä, ajattelin yllättää itseni.        

Parasta juoksussa on, että opit koko ajan lisää itsestäsi. Pitää muistaa päivittäin nauttia matkasta kohti päämäärää ja varoa, että intohimosta ei tule kuluttava pakkomielle.  

Halpaa kuin makarooni.

Juoksu on halpaa kuin makarooni. Tarvitaan koti-ovi, josta pääsee raittiiseen ulkoilmaan ja lenkkarit. Legendaarisia sanoja allekirjoittaneelta, joka tekee harrastuksellaan henkilökohtaista vararikkoa.

Neljä viikkoa Kahvakuulan syntymän jälkeen, syyskuussa 2011, laitoin jalkaani vanhat jumppakenkäni ja lähdin juoksemaan. Seuraavat kuukaudet hölköttelin muutaman kerran viikossa kohotellen peruskuntoa ja vanhat lenkkarini pelasivat oikein hyvin. Harrastus oli kuin olikin halpaa kuin makarooni. Itse asiassa se oli vielä halvempaa. Se ei maksanut mitään.

Ongelmat alkoivat muutaman kuukauden kuluttua. Helmikuussa ilmoittauduin ensimmäiselle puolimaratonilleni, joka järjestettiin Maskussa. Osallistuminen maksoi 150 pussia makaronia. Tottakai piti hankkia uudet lenkkarit, koska nyt oltiin menossa Vaasan pimeiltä kujilta ihmisten ilmoille ja juoksumääräni olivat lisääntyneet huomattavasti. Tarvittiin kunnon menopelit ja sitä paitsi lenkkarini olivat rumat, likaiset ja kuluneet. Uudet lenkkarit myös siivittävät parempaan vauhtiin, tottakai. Uudet lenkkarit markkinajohtajalta maksoivat 745 pussia makaroonia.

Ongelmaksi muodostui myös sää. Huhtikuun puolivälissä voi olla pakkasta joitakin asteita tai voi olla kymmenen astetta lämmintä. Voi sataa jäätävää tihkua tai aurinko voi paistaa pilvettömältä taivaalta. En omistanut edes tuulipukua, vaikka olen kotoisin tuulipukujen luvatusta maasta Tampereelta. Oli aika tehdä perushankintoja.  Tarvittiin pitkähihainen juoksupaita, vuorellinen juoksupaita ja juoksutakki, joka pitää sadetta sekä korvien suojaksi samanlainen Odlon pääpanta, jota Kaisa Mäkäräinen käyttää. Se, jos mikä, tuo lisää vauhtia. Kaikki yhteensä 770 pussia makaroonia. Tottakai tankattiin myös koko tankki täyteen makaroonia, kun lähdettiin perheen voimin ajelemaan Vaasasta Tampereen kautta Maskuun ja takaisin Vaasaan.

Ja kierre oli valmis. Kun yhdestä tapahtumasta päästiin, oli katse jo seuraavassa. Uudet lenkkarit, 600 pussia makaroonia. Tukholman maraton 1500 pussia makaroonia, sykemittari 1000 pussia makaroonia. Uusia juoksutapahtumia ja uusia juoksukilpailuja. Joka tapahtumaan uudet juoksusukat, jotka nekin maksavat kappaleelta 75 pussia makaroonia. Tämän hetken hankintalistalla on esimerkiksi juoksumatto kotiin (7500 pussia makaroonia), uudet lenkkarit (600 pussia makaroonia), kompressiosäärystimet (250 pussia makaroonia) ja ensi vuonna olisi taas kiva päästä juoksemaan Gran Kanarian maraton (10 000 pussia makaroonia).

Onneksi makarooni on kuitenkin halpaa ja sopii erinomaisesti vararikkoisen juoksijan ruokavalioon. Siinä makaroonia syödessäni voin myös pohtia, kuinka taloudellista on lähteä huhtikuussa autolla Vaasasta Raumalle juoksemaan Karhu-viestiä. Matka on edestakaisin 500km, joten tankkiin menee muutama makaroonipussi. Osallistumismaksu 100 pussia makaroonia.

Viestissä juoksen osuuden, joka on pituudeltaan n. 5-9km. Siinä tulee kilometrille hintaa.

 Life is a highway
I want to ride it all night long

    

Mitä tekisit, jos et juoksisi?

Otsikon kysymys esitettiin minulle eilen eräässä keskustelussa, jossa jaoin intohimoani juoksua kohtaan. Käytän kuitenkin suuren osan ajastani juoksemiseen, sen ajatteluun, siitä puhumiseen ja siitä kirjoittamiseen. Laitoin kysymyksen aivojeni odotus-osioon ja otin sen sieltä esille vasta tänä aamuna. Pohdin vastausta esitettyyn kysymykseen aamuisella lenkilläni samalla, kun ihailin kymmenen kilometrin ajan pakkasessa kimmeltäviä puita, joiden oksien välistä kuulsivat kauneimmista kauneimmat auringonsäteet.

Lapsena käytin yllättävän paljon aivokapasiteettiani yliluonnollisten asioiden pohtimiseen. Pohdin sitä, miten suhtautuisin, jos näkisin jotakin epätavallista. Pystyisinkö ottamaan sen vastaan, kieltäisinkö tapahtuneen ja muuttaisiko se kaiken. Mietin lentäviä lohikäärmeitä, keijuja ja aikamatkailua. Jos vaikka heräisin 1600-luvun Irlannissa tai Afrikassa. Kun muut lapset pitkästyivät pitkillä bussimatkoilla, olin omassa pienessä mielikuvitusmaailmassani. Edelleen aikuisenakin pystyn helposti jumiutumaan ajatuksiini ja suoraan sanottuna ei nuo aiheet ole lapsuudesta juuri vaihtuneet. 

Mitä siis tekisin, jos en juoksisi?

En keksinyt kysymykseen vastausta lenkin aikana, koska Mörököllin lisäksi mikään muu asia ei ole ikinä herättänyt niin paljon intohimoa sisälläni kuin juokseminen (oli pakko mainita Kölli, että ei tule sanomista). Sen kuitenkin tiedän, että kyllä minä intohimoni löytäisin. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia asioita, joihin haluan sukeltaa pää edellä kuin vaahtokarkkimereen. Ja kävi miten kävi, minulla on aina mielikuvitukseni, joka saa minut hymyilemään keskellä ruuhkaista risteystä ja nauramaan ääneen kuin hengästynyt aasi.

Mitä siis tekisin, jos en juoksisi?

Seuraava kysymys.

 

    

Lepoa ja pullistelua.

Maanantaina kävin pyörähtämässä kuvauksissa Helsingissä. Aiheena oli tällä kertaa Fustra ja lopputuloksen näette sitten joidenkin viikkojen kuluttua. Hauska, juoksumotivaatiota nostattava kokemus.

Motivaation ollessa jälleen huipussaan tunsin harmikseni oloni oudoksi tiistaina ja treenit oli pakko jättää väliin. Ehdin jo sadatella kohtaloani jatkuvasta sairastamisesta, mutta oikea syyllinen paljastui yöllä. Tuttuun tapaan tulehtuneet viisaudenhampaat aiheuttivat ensin flunssankaltaiset oireet ja vasta vuorokauden kuluttua tulehdus ilmeni hampaissa. Nyt huilailen vielä tulehduksen huipun ja katson tarvitaanko tähän antibiootit vai meneekö kipuilu päivässä parissa itsekseen ohitse. Viisaudenhampaani, joista siis oireilee 3/4, kuvattiin muutama viikko sitten ja repiminen alkaa elokuussa. Itse asiassa luulen, että ne pitää leikata sairaalassa, joten voin samalla pyytää kokovartalopuudutuksen.

Eli täällä ollaan laiskoteltu jo kolme päivää putkeen! Suoraan sanottuna tekee kyllä kropalle hyvää. Tässä on kuitenkin pari rankempaa juoksuviikkoa takana ja olen oikeastaan levännyt pari päivää putkeen viimeisen vuoden aikana ainoastaan silloin, kun olen ollut kipeänä. Ja sehän nyt ei mitään oikeaa lepoa ole.

Mitäs mun vatsalihasprojektille kuuluu? Ihan hyvää. Tässä kertauksena edellinen kuva ja uusin parin päivän takaa:

 Vertauskuva 1.

Vertauskuva 2.

Ja kyllä! Jotakin tapahtuu hitaasti, mutta varmasti.

Terveisiä Tampereelta.

Perjantaina kantautui Vaasaan hienoja uutisia. Fustra valittiin Vuoden 2012 liikuntatuotteeksi! Ja syystäkin! On hienoa olla mukana tässä tiimissä ja tämä on vasta alkua.

Lauantaina pistin sitten itselleni haasteen. Olen tehnyt yhden kovemman juoksumattotreenin kerran 1,5 viikossa ja tarkoitus on ollut nostaa tuon treenin tehoja joka kerta. Olen nimittäin siinä mielessä laiska juoksija, että kun vauhtia pitäisi lisätä maastossa, nautin enemmän maisemista ja jätän itseni haastamisen "huomiselle". Tavallaan tämä on ollut hyvä, koska nyt olen antanut kroppani tottua kovempiin treeneihin hiljalleen ja keho pysyy paremmin kehityksessä mukana.

Ajattelin ennen lauantain treeniä, että olosuhteet ovat optimaaliset. Sain treenata harvinaisesti keskellä päivää, jolloin vireystaso oli täysin erilainen kuin myöhään illalla tai aikaisin aamulla. Ennen marssimistani juoksumatolle tein itselleni haastavan treenin:

12km/h @ 3km
13km/h @ 3km
14km/h @ 3km
15km/h @ 1km

Ajattelin, että jos ensimmäiset 9km selviän pystyssä, voin antaa tuon viimeisen kilsan olla. Mutta en voinut. Oikeastaan olin jo ihan loppu, kun olin juossut 14km/h vauhtia kaksi kilometriä. Silloin oli pakko punnita jaksaminen uudestaan, koska en halunnut tipahtaa matolta. Se tekisi tosi kipeää. Halusin kuitenkin tehdä tämän harjoituksen loppuun, vaikka tuntui todella pahalta. Halusin tulla voittajana maaliin. Saavuttaa asetetun tavoitteen, vaikka palkintona olisi ainoastaan hyvä mieli ja papukaijamerkki. 

Ennen viimeistä kilometriä hakkasin käsiäni yhteen ja huusin "menemene"! Löin käsillä itseäni reisiin kuten sumopainijat ja lisäsin vauhdin 15km/h. Ähisin ja puhisin. Juoksustudiossa päät kääntyivät ja ihmisiä nauratti. Ei haittaa, ei haittaa kiva tehdä ihmiset iloisiksi. Viimeinen kilometri oli raskas, aivan älyttömän rankka. Teki mieli keskeyttää tämä hullutus, mutta en perhana voinut.

Jaksoin maaliin saakka ja lopussa kiitos seisoi tai juoksi, seisominen on aika tylsää. 10km ja 45.30. Aika teki minut niin onnelliseksi. Ehkä tuosta saa vielä pari minuuttia puristettua ensi kesäksi, kun kisanumero lyödään rintaan. Mahtava fiilis. Siitä sitten kipitin vaihtamaan paidan ja vedin ihan fiiliksissä neljä Fustra-asiakasta putkeen. Kiva päivä!

Tänään sitten vaihdoin maisemia ja ajelin Kahvakuulan kanssa Vaasasta Tampereelle. Illalla kävin tarkastamassa Tohlopin, Tesoman, Ikurin, Lamminpään, Lentävänniemen ja Pispalan. Kaikki oli kunnossa ja hölkälle tuli matkaa 10km.

Huomenna Helsinkiin ja harmi, kun junassa ei ole juoksumattoa. Joku voisi ottaa asiakseen tehdä juniin kuntoilutiloja? Menee hyvää aikaa hukkaan.

Siistiä monella tapaa.

Aurinko paistaa jälleen kerran Vaasassa. Kevään lähestyminen tuntuu jo lisääntyneenä energiana. Jalat etsivät alituisesti lenkkareita, kisakärpänen nostaa päätään ja luonto kutsuu juoksijaa. Hiljalleen saan hylätä juoksumaton ja suunnata lenkille kevääseen.

Katsokaa nyt tuota taivasta, joka näkyy 

Radio Vaasan studion ikkunasta.

Aamulla juoksin tasavauhtisen 7km Wasa Sports Clubilla pikaisesti asiakkaiden välissä ja illalla aion lähteä lenkille uudestaan. Luvassa sama seiska, mutta palauttavana. Tuplatreenipäivät on ihan mahtavia! Hankintalistallani on myös keppi studioon. Sen pitäisi olla pakollinen varuste jokaisessa työpaikassa. Koska en yksinkertaisesti ole ehtinyt keppikauppaan tällä viikolla, hätä ei lue lakia.

Tänään Fustrataan pölyhuiskalla ja ensi viikolla

Radio Vaasan porukka ei ole turvassa
keppinaiselta.

Huomenna aamusta haen kuvausvaatteet Helsingin kuvauksiin maanantaille, joten tämä hassun hauska elämä pitää mielen virkeänä. Mitkä ihmeen kuvaukset? Niinpä, pysy kanavalla :) 

Lämpöaalto kiitos.

Eilen illalla kävin palauttavalla lenkillä. Teki hyvää juosta hiljentyvässä kaupungissa hiipien, hengästymättä. Katselin väistyvää talvea ja nollasin ajatuksiani.

Tämä kulunut vuosi on ollut huikea ja se on tarjonnut valtavasti mahdollisuuksia. Päivät ovat olleet aikataulutettuja aamusta iltaan, kun olen jakanut vuorokauden 17 hereillä viettämääni tuntia perheen, töiden, koulun, ystävien ja harrastuksien välillä. Suurimmat voittajat ovat olleet työ ja juoksu. Suurin häviäjä onkin sitten ollut paras ystäväni Mörökölli.

Iltaisin Kahvakuulan nukahdettua oman elämänsä huippu-urheilija alkaa touhuta. Joko lenkkarit katoavat eteisestä ulos lenkille tai keppi alkaa heilumaan olohuoneessa. Iltaisin kyytiä saavat myös keskivartalon lihakset unohtamatta venyttelyitä, joita oman elämänsä huippu-urheilija tekee jopa ollessaan koiransa kanssa lenkillä. Lähes joka aamu Kölli herää yksin vuoteesta, josta toinen käyttäjä on poistunut jo muutamaa tuntia aikaisemmin intohimonsa pariin. Kun oman elämänsä huippu-urheilija suunnitteli innoissaan Foam Rollerin (itsehierontarulla) hankkimista, huokaisi Kölli syvään. Jälleen yksi iltapuhde lisää. Vaimon kanssa pääsee reissuun, jos kohteessa juostaan puolimaraton tai maraton. Varttimaratonkin käy hätätapauksessa. 
      
Kunnes sen tajusin! Kevät alkaa jo olla niin lähellä, että kohta pääsen taas Kahvakuulan kanssa juoksurattailla lenkille. Ei enää aamulenkkejä klo 06.45 tai vaihtoehtoisesti väsyneitä yöjuoksuja klo 21 jälkeen. Voin siis mennä juoksentelemaan parhaassa seurassa ja päivänvalossa. Aamuisin voin nukkua hieman pidempään ja iltaisin voin viettää enemmän aikaa aviomieheni vieressä sohvalla. Tuijottaen hänen kanssaan käsi kädessä tekstitv:tä, jonka sivuja vaihdetaan hitaammin kuin kilpikonna juoksee satasen tai katsoen C.S.I Miamin uusintojen uusintoja.

  Näin me hurjasteltiin viime syksynä!

Sinä pieni tyttö.

Kyyneleet valuu poskilleni, kun luen netistä tämän päivän uutisia. Tänään alkoi oikeudenkäynti, jossa 8-vuotiaan Eerikan isä ja äitipuoli on syytettynä Eerikan julmasta murhasta viime äitienpäivänä. Tunnen vihaa, halveksuntaa, huudan oikeudenmukaisuutta. Mutta sisälläni tunnen valtavaa ahdistusta ja surua. Epätoivoa tuon pienen tytön puolesta. Kuinka tuo pieni tyttö varmasti pelkäsi. Kuinka hän päivästä toiseen joutui elämään maanpäällisessä helvetissä. Ne ihmiset, joihin pitäisi pystyä eniten luottamaan ja joilta pitäisi saada turvaa koko elämänsä ajan, pettivät tuon pienen tytön.

Eerika pääsi lapsuutensa puoliväliin. Kukaan ei pitänyt tuota tyttöä niin tärkeänä, että olisi suojellut häntä väliinpitämättömiltä, julmilta aikuisilta. Sydämeeni sattuu. Kunpa saisin halata tuota pientä tyttöä ja kuiskata hänen korvaansa suojelevani häntä ikuisesti kaikelta pahalta.

On päiviä, jolloin on vaikeaa olla positiivinen. Päiviä, jolloin pahuus vyöryy ylitseni ja jättää kynsiensä jäljet sydämeeni. Kuitenkin paras aseemme väliinpitämättömyyttä vastaan on välittää entistä enemmän, vihaa vastaan rakastaa entistä enemmän ja julmuutta vastaan kohdella kaikkia lähimmäisiämme kunnioittavasti ikään, alkuperään, uskontoon, kulttuuriin, sukupuoleen tai elämänkatsomukseen katsomatta.

Sä tiedät reitin taivaanrantaan
sä naurat valoa maailmaan
sä piirrät tuulen koukeroita
sun huoneen ikkunaan
Sä keräät ilon sirpaleita
pisaroita auringon
Sul on pantteriaskissa taivas tammikuun

Mä luulen et sulla on enkelinsilmät
ja paremmin kuin muut
näät kesäkuun merensiniset tuulet
kirkkaammin kuin muut
värit varsinkin
Mä luulen että nuo on silmät enkelin
ne näkee taivaan tarkemmin

 Johanna Kurkela: Valoihminen

 

 

Nakke Nakuttaja-treeni.

Flunssan jälkeen on aina todella vaikeaa päästä jälleen vauhtiin. Ensimmäiset lenkit kroppa on ihan pihalla ja palautuminen on tavallista heikompaa. Nyt olen juossut flunssan jälkeen viikon ja alan olemaan lähellä normaalia tasoa.

Eilen kävin nakuttamassa Nakke Nakuttaja-harjoituksen. Siinä nokitetaan aina edellistä nopeutta ja näin saadaan aikaan mielenkiintoinen tempoharjoitus, jossa kroppa ei pääse helpolla:

1km @ 10km/h
1km @ 12km/h
1km @ 11km/h 
1km @ 13km/h
1km @ 12km/h
1km @ 14km/h
1km @ 13km/h

Heti perään tein vielä 500 metrin vetoja palautuksilla:
0,5km @ 15km/h
0,5km @ 10km/h   
0,5km @ 15km/h
0,5km @ 10km/h
0,5km @ 15km/h
0,5km @ 10km/h

Aikaa kului 49.40 ja matkaa tuli yhteensä 10km. Kiva treeni ja ensimmäiseksi kovaksi treeniksi flunssan jälkeen yksinkertaisesti raskas. Mutta ei haittaa, ensi viikolla on jo varmasti helpompaa ja kohta juoksen vielä kovempaa!

Tuo eilinen harjoitus päättyi klo 17.30 ja seuraavan harjoituksen aika olikin jo tänä aamuna klo 08. Ei ollut parhaat mahdolliset lähtökohdat tämän päivän treenille, mutta minkäs teet. Silloin on juostava, kun on mahdollisuus juosta. Jos sitä lähtee etsimään "sitä optimaalisinta harjoitteluaikaa", en varmaan juoksisi kuin pari lenkkiä viikossa. Tein nimittäin viime viikolla päätöksen, että en pidä enää lepopäiviä. Elämä kyllä tuo tullessaan lepopäiviä ihan tarpeeksi viikkotasollakin.

Tänään siis hölkkäilin 18km. Se oli ensimmäinen pidempi lenkki flunssan jälkeen. Sitä kyllä tiesi juosseensa 28km vajaaseen vuorokauteen. Mutta ei haittaa. Tylsää tämä olisi, jos aina olisi helppoa. Sitä saa voittaja-fiiliksen päivittäin, kun ylittää itsensä ja piiskaa kroppansa väsymyksen läpi.

Koska on seuraava juoksukisa? En tiedä vieläkään. Ajattelin huijata kroppaa ja tehdä päätöksen seuraavasta kisasta vasta joitakin päiviä ennen kisaa. Silloin en ehdi sairastua ja pääsen juoksemaan. Voi, pääsen juoksemaan! On se kyllä niin mahtavaa!  

Tuulinen tempaisu.

Tänään lähdettiin Laihialle kyläilemään, joten päätin yhdistää lenkkeilyn menomatkaan ja nauttia raittiista ulkoilmasta. Kotipihassa vaan hieman pelotti, kun en vieläkään omista talvijuoksulenkkareita. Minulla ei myöskään ollut aavistustakaan, missä kunnossa Vaasa-Laihia välin kävelytie oli.



   
Hyppäsin kyydistä ennen Rutoa olevalla levähdyspaikalla. Ulkona oli -8c ja näytti tuuliselta. Kävelin tien toiselle puolelle ja en voinut uskoa silmiäni.

Asfalttia. Paljon ikävöimääni asfalttia piiiiiitkä matka.

 

Otin ensimmäiset juoksuaskeleet ja voi että, kun tuntui hyvältä. Ajattelin, että nyt rullaan nautinnolla koko matkan Laihialle fiilistelen kevättä. Noin kymmenen askeleen jälkeen huomasin olleeni ihan hakoteillä.

 

Tasainen Pohjanmaa on kiva juosta. Tasaisuus on myös mahtava juttu, kun pelloilta puhaltaa jäätävä tuuli 10m/s. Silloin ei ole yhtään kylmä. Viima ei jähmetä kasvoja, eikä tunge villatumppujen läpi.

 

Viiden minuutin kuluttua olin valmis soittamaan Mörököllille, että tulisi hakemaan mut pois. Mutta en soittanut, en kehdannut. Mun oli niin kylmä. Se viima tuli ihon läpi jäädyttäen luut ja sisäelimet. Suustani tuli ääneen ilkeitä sanoja ja samalla ymmärsin, mitä tunnetta Tove Jansson tarkoitti jäätävän Mörön ilmestyessä Muumilaaksoon keskellä talvea.

 

Kolmen kilometrin kohdalla kroppa alkoi vihdoinkin osoittamaan lämpenemisen merkkejä ja pystyin hieman kiihdyttämään vauhtia. Peruskymppi meni aikaan 55min. ja perillä oli ruokana lohta.   

 

Tänään meillä on Köllin kanssa tiedossa joka tytön haaveilema romanttinen ilta. Ensin mennään saunaan ja sitten suunnitellaan mun kevään juoksuohjelma.