Elämä täynnä treeniä ja musiikkia.

Flunssa on nyt melkein selätetty ja oman elämänsä huippu-urheilija alkaa olemaan treenikunnossa. Ääni on vielä hieman käheä ja niistäminen on kivaa, mutta eiköhän tämä flunssa ollut nyt tässä.

Aamulla kävin jälleen treenaamassa asiakkaiden jälkeen pitkän kaavan mukaan. Ensin salilla Fustraa. Aloitin liikkuvuudella, sitten aktivoin lisää juoksuasentoa tukevia lihaksia, herättelin pakaraa ja lopuksi aktivoin keskivartaloa, jota kylläkin aktivoidaan jo kaikissa edellä mainituissa osioissa.

Tuntui hieman tylsältä mennä matolle juoksemaan, kun olin eilen päässyt raittiin ilman makuun, mutta tämä oli nyt ajallisesti jälleen paras vaihtoehto. Nostin matolla hieman vauhtia eilisestä ja porotin kymmenen kilometriä. Raskastahan se jälleen oli. Ei tämän hetkisen olon takia, vaan flunssan jälkeen on aina vaikea saada kroppaa rennoksi ja rullaavuutta juoksuun. Tuntuman saaminen vie muutaman kerran ja kyllä se siitä hiljalleen. Näin myös eilen videota Gran Canarian maratonilta ja nyt pitää saada lisää liikettä olkaniveleen. Loppumatkasta kyllä haroin käsilläni kuin vaahtobileissä kohti baaritiskiä.

Iltapäivä vierähti tuttuun tapaan Radio Vaasan iltapäivälähetystä juontaessa. Radiolla on mukava työilmapiiri ja hauskat työkaverit, joten puhunkin iltapäivistä yleensä "mini-lomina". Kun olen studiossa juonnan, venyttelen ja syön. Uutisfriikkinä rakastan ajankohtaista ilmapiiriä ja musiikkitietämykseni on lisääntynyt 500% viimeisten yhdeksän kuukauden aikana, jonka olen ollut radiolla töissä.

Olen onnentyttö, kun saan tehdä kahta unelma-ammattiani! Ja juosta. Ja elää Kahvakuulan ja Mörököllin kanssa. Ja ylipäätänsä olla elossa.

Tämän päivän biisi oli ehdottomasti Rihannan Stay. 

Loistava.

Raitista ilmaa ja omistussuhteita.

Työaamu vaihtuikin asiakasperuutuksen myötä vapaaksi aamuksi, joten käytin sen hyväkseni. Nukuin pitkään, keitin kahvit ja nautin aamupalaa rauhassa lukien samalla päivän lehdestä tuoreimmat uutiset.

No enhän nyt kuitenkaan.

Muun perheen vielä nukkuessa hiivin kylpyhuoneeseen, puin päälleni eilen sinne viemäni lenkkivaatteet, laitoin musiikkia korviin ja Garminin ranteeseen. Koiralle kerroin olevani poissa vajaan tunnin. Ulkona oli fantastinen ilma. Hiekoittaja oli näköjään tiennyt suunnitelmistani, koska Västervik-Gerby peruslenkkini oli erittäin hyvin hiekoitettu ja juokseminen kesälenkkareilla oli suhteellisen vaivatonta. Tottakai se juoksuaskeleen viimeinen eteenpäin työntyvä polkaisu jää liukkaalla vaille täyttä voimaansa, mutta ei nyt ruveta vaativaksi.

Teki hyvää saada pitkästä aikaa raitista ilmaa, koska viime viikot olen junnannut paikoillani sisätiloissa juoksumatolla itseäni peilistä tuijottaen. Nyt maisemat vaihtuivat ja paikoitellen näkyi jään läpi jopa otteita asfaltista. Kevät tulee, luonto herää, valo lisääntyy ja minä tarvitsen uudet juoksulenkkarit.

Kahvakuulalta vietiin julmasti ja lopullisesti tutti viime viikolla. Nyt sitten opetellaan elämään ilman tuttia ja kuinka ollakkaan, on sanoja alkanut tupsahdella sieltä täältä. Myös ensimmäinen ruotsinkielinen sana on nähnyt päivänvalon. Se sanotaan aina kolmesti peräkkäin ja siihen liitetään korvia särkevää kitinää. 

        Lohikäärmekelkka on min min min

Tietokone on min min min.

Kaikki, mitä äiti syö on min min min.

Lista on loputon.

Mitä sää syöt?

Takana ovat ne vuodet, jolloin ruoka oli suuri musta aukko, johon hypättiin ja hukuttiin. Musta aukko, joka täytti ajatuksista suurimman osan vuorokaudesta. Asia, jonka avulla pystyi rankaisemaan kehoaan ja asia, jonka avulla palkittiin hyvässä sekä pahassa. Ensin sitä pelättiin rasvaa, sitten hiilihydraatteja, sitten sokeria ja sitten kaikkea ruokaa. Vuosien etsintä toi tullessaan epänormaalin ruokakäyttäytymisen, jolloin ravinto hallitsi käyttäjäänsä.

Takana ovat todellakin nuo vuodet ja niitä ei ole ikävä. Nykyään tuntuu surulliselta ajatella, kuinka paljon uhrasin nuorempana energiaa jatkuvaan ravintokikkailuun. Miksi en nauttinut näiden vuosien aikana itsestäni ja vartalostani, joka oli ihan kompakti pakkaus? Jos liikunnan ainoa motiivi oli laihduttaa, mistä liikkumisen ilon löytää pidemmän päälle?

Näin jälkikäteen ajateltuna tämä oli kuitenkin tärkeä matka kohti ymmärrystä. Samastun helposti moneen asiakkaaseeni, jotka tarpovat eteenpäin erilaisten ruokasuositusten maailmassa yrittäen löytää sieltä jotakin mihin tarttua.

Tuota edellistä avautumistani ei voi kuitenkaan käyttää tekosyynä, kuten itse aikoinani tein. Oli ihan omaa tyhmyyttäni jäädä makaamaan ongelmaan, jonka tiedostin. Apua saa aina ja muutos lähtee aina itsestä. Itse uskon siihen, että ihminen on jollakin tapaa kuitenkin tyytyväinen ja hyväksyy tilanteensa, jos muutoshalukkuutta ei ole. Sama pätee liikunnan harrastamiseen ja etenkin laihdutukseen. Ei laihduttaja voi laihtua pysyvästi, jos sitä on tyytyväinen jollain tasolla lähtötaso-itseensä ja ei koe kuitenkaan laihduttamista sen kaiken vaivan arvoiseksi. Silloin kannattaisi yrittää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja lopettaa jatkuva pään seinään lyöminen.

Mutta mitä mää syön? Sen kysymyksen kuulen aika usein ja perään todetaan yleensä, että et syö kyllä varmaan mitään, kun olet noin pieni. Mutta kyllä minä syön. Suhteellisen paljon ja todella usein. Syön tietyn rytmin mukaisesti ja samoja ruoka-aineita päivästä toiseen. Syön useasti, koska en pidä nälästä ja siitä huonosta olosta, jonka nälkä tuo mukanaan. Syön samoja ruoka-aineita, koska pidän syömästäni ruuasta ja haluan nauttia joka lusikallisesta. Syön sen verran kuin kulutan. En käytä enää juurikaan energiaa ruuan ajatteluun. Homma toimii automaattisesti ja kehoni voi hyvin. En tee ruuasta pienintäkään stressiä itselleni ja en kiellä itseltäni mitään ruoka-aineita.

Et varmaan kuitenkaan syö koskaan mitään hyvää? Näinhän voisin väittää, mutta pulla on hyvää. Silloin tällöin. Suklaakin on hyvää. Silloin tällöin. En harrasta karkkipäiviä, en "luvallisia" herkutteluhetkiä. Syön silloin pullaa kun huvittaa ja ostan kaupasta suklaata silloin kun huvittaa. En pode niistä minkään sortin huonoa omaatuntoa, miksi tuntisin? Homma perustuukin sihen, että en vedä kerralla suklaalevyä tai kahta, vaan olen tylsästi tyytyväinen Pätkikseen ja/tai Da Capoon. Homma perustuu myös siihen, että harrastan tuota silloin tällöin.

Koska kuitenkin haluatte nähdä jotain konkreettista, jaan teille vaihtoehtoiset aamupalani:

 Aamupala 1:

 2 vaaleaa täysjyvä Reissumiestä Oivariinilla.

Purkki rahkaa, jossa ruokalusikallinen rypsiöljyä.

Lasi rasvatonta maitoa.

Minä syön kurkut ja tomaatit suoraan jääkaapista, joten siksi leipäni ovat noin tylsän näköisiä. En harrasta juustoja, enkä leikkeleitä. Syön niitä kyllä, jos joku niitä jääkaappiin tuo. Itse en niitä välitä ostaa. Leivän päällä on Oivariinia, koska se on niin hyvää ja tuo vaalea Reissumies on mielestäni parasta leipää, mitä olen ikinä syönyt. Rahkan merkin suhteen en ole niin ronkeli, lähes kaikki käy ja rahka onkin parasta sellaisenaan tai öljyn kanssa.

 Aamupala 2:

Kasa kaurapuuroa ja koko purkki raejuustoa.

Pari desia maitoa.

Tätä syön päivittäin, koska syön puuroa välillä myös lounaaksi tai päivälliseksi. Syötkö sää lounaaksi puuroa? Miksi en söisi? Valmistamiseen menee mikrossa 1min, joten tekosyytä "mulla ei ole aikaa" ei voi käyttää. Raejuuston pitää olla Valion ja puuron Eloveenaa. Muuten elämys on pilalla ja puurokokemus ainoastaan menettelee.

 

Ehkä nyt huomaatte, miksi en juuri viljele blogiini ruokapostauksia. Ei taida heti tulla vesi kielelle. Tai voinhan vielä laittaa kuvan välipalastani:

 

 Lusikka sisään ja valmista!

Tänään kävin aamulla avaamassa Fustralla kropan ja samalla aktivoin pitkällä kaavalla juoksuasentoani tukevia lihaksia. Varovainen, ensimmäinen flunssan jälkeinen mattojuoksu kulki nätisti. Aloitin rauhallisesti, joten 6km riitti. Syke pysyi aisoissa ja juoksu tuntui hyvältä.

 

Olen onnellinen ja seuraavaksi tuhoan pussillisen mandariinejä.

 

   

 

Järkipuhetta.

Aurinko paistaa Vaasassa ja studion ikkunasta näkyy sinistä taivasta. Se riittää. Enää ei harmita, että päätin olla juoksematta lauantaina Botniahallissa. Viime kuukausien sairaskertomukseni on kuitenkin niin jännittävää luettavaa, että nyt on pakko yrittää olla fiksu.

Tottakai tämä päätös kuitenkin harmitti. Tämä kuukausi on tähdätty tähän juoksuun. Kun aamuisin on tehnyt mieli jäädä treenin sijasta nukkumaan, on juuri tämä juoksu toiminut herätyskellona. Kun on halunnut kesken harjoituksen väsyneenä hidastaa tahtia, on tämän juoksun ajattelu auttanut jaksamaan ja lisäämään tahtia. Tiedän, että tulee uusia juoksuja ja tämä juoksu ei edes ollut alunperin kisakalenterissani. Silti.

Mielestäni sen tuleekin harmittaa. Mielestäni myös jokaisen väliin jääneen treenin tulee harmittaa. Ei niiden takia kannata itkua vääntää tai päiväänsä pilata, mutta eikö se jo kerro asenteesta jotakin? Tavoitteet ei täyty haaveilemalla siitä treenistä, vaan treenaamalla.

Huomenna pääsen juoksemaan. Tänään availen paikkoja kuumeen jäljiltä. Jos sairastaminen nostaa kuumetta, nostaa se myös motivaatiota. Tämä viikko vielä totutellaan vauhtiin ja ensi viikolla laitetaan treenit isolla askeleella käyntiin. Lupasin myös itselleni olla entistä tarkempi välipalojen kanssa, joten teen treenikassistani myös välipala-automaatin. Että multa voi sitten ostaa, jos unohdit omasi!

 Hyvää maanantaita kaikille!

   

Usko mihin haluat. Minä uskon itseeni.

Pidän haasteista ja pidän pitkistä matkoista. En pidä pelkästään pitkistä juoksumatkoista tai pitkistä Espanjan matkoista, vaan pitkistä matkoista kohti tavoitetta. Jos jotakin päätetään tehdä, siihen satsataan ja se tehdään kunnolla. Tekosyille ja muille liirumlaarumeille ei ole näillä matkoilla tilaa.

Olen nyt juossut tavoitteellisesti vuoden, johon on mahtunut aivan liian monta treenitaukoa alun polviongelmien ja näiden Kahvakuulan tarhasta tuomien tautien takia. Siitä huolimatta tulokset, varsinkin treeneissä, parantuvat kohisten ja koko elämänlaatuni on parantunut huomattavasti juoksun aloittamisen myötä. Juokseminen nimittäin tuo tullessaan sellaisen määrän positiivista energiaa jokaiseen päivään, että sen avulla sateellakin näyttää aurinko paistavan ja Mörököllin suusta tulevat jatkuvat äidilliset ohjeistukset suodatetaan meditointimaiseksi hyminäksi.

Päätähtäimeni on siis 9 vuoden kuluttua. Silloin saan ensimmäisen kerran osallistua veteraanien maratonin N45-sarjaan. Siellä tavoite on kultainen mitali. Tavoitteeni on myös juosta maraton alle 3h, kun olen 50-vuotias. Se on hirvittävän vaikea tavoite, mutta eipä juuri vaikeusasteet kiinnosta. Haluan myös edustaa Suomea veteraanien MM-kisoissa Suomen edustusasussa. Minut voidaan sitten haudata siinä. Että sellaista.

Juokseminen on omassa prioriteettilistassani hyvin korkealla. Parannan systemaattisesti juoksuominaisuuksiani päivittäin. Näen kehoni kehittyvänä kokonaisuutena, jossa kehitettävää riittää. Matka on vasta alussa ja tällä matkalla ei ole päätepistettä.

Kuulostaa varmaan aika pakkomielteeltä. Sitä se onkin. Oletteko koskaan kuulleet onnistuneesta laihduttajasta, joka ajatteli pudottaa painoa ehkä jonkin verran ja sitten joskus? Tai Fitness-kilpailijasta, joka kävi vähän salilla? Tai tupakoitsijasta, joka ajatteli lopettaa hissukseen? Kyllä kaikki onnistujat tekevät päätöksen ja pitävät sen päätöksen. Ja sitä päätöstä eletään päivittäin. Sen eteen tehdään töitä päivittäin. Muuten huijaa ainoastaan itseensä ja se vasta pitkä matka onkin!

Mutta yksi asia menee kaikkien tavoitteideni edelle. Se asia on ylivoimaisesti tärkein ja jos sen kadotan, olen hukassa.

H-A-U-S-K-U-U-S.

Onhan tämä niin vallattoman kivaa puuhaa, että.       

Ps. Tänään tuli viikko täyteen sairastamista. Edelleenkään ei hyvältä näytä ajatellen ensi lauantain Botniahallin maratonia. Saa nähdä, uskallanko ottaa huomenna ensimmäiset juoksuaskeleet viikkoon. Tänään ei kunto valitettavasti vielä sitä salli.

Arvostele mun äitini.

Huokauksia kasvokkain. Huokauksia salassa. Ja ihan pelkkiä huokauksia. Näitä olen kuullut riittämiin sitten lapseni syntymän. 

Itse asiassa kuulin ensimmäiset huokailut jo treenatessani raskausaikana. Olin kuitenkin ollut raskaana kolmesti aiemmin elämässäni, mutta lasta en ollut silti syliini saanut. Miksi jälleen kerran riskeerata kaikki liikkumalla? Viikoittain sain kuntosalilla ohjeita muilta ihmisiltä ja salin ulkopuolellakaan en säästynyt neuvoilta. Ota nyt rauhallisesti. Keskity nyt raskauteen. Joskus mietin, että katsoiko kukaan edes kuinka treenasin? Ja miten siihen raskauteen keskitytään?

Seuraavat huokailut kohtasin lapseni syntymän jälkeen. Lähdin välittömästi sairaalasta kotiin päästyäni vaunujen kanssa lenkille. Ensin puoli tuntia, sitten kolme varttia, viikon päästä synnytyksestä jaksoin jo tunnin. Kymmenen päivää synnytyksestä ja menin takaisin kuntosalille treenaamaan. Kuukausi synnytyksestä ja lähdin juoksemaan. Kuulin huokailuja kroppani kestävyydestä. Kohtuhan tuossa jo tipahtaa. Ja keskity nyt siihen lapseen! Pahoittelen. En osannut säätää aivojani kokopäiväisesti Äiti-kanavalle. Turmeltuneissa aivoissani oli myös muita ajatuksia.

Äitiyslomalla olin silloin tällöin töissä, tein koulutehtäviä ja aloin treenaamaan juoksua tavoitteellisesti. Huokauksia, huokauksia. Onko todellakin noin vaikeaa rauhoittua edes hetkeksi? Edes lapsen parhaaksi? En edelleenkään tiennyt, sainko tehdä koulutehtäviä lapsen päiväunien aikana tai sainko mennä lenkille iltaisin lapsen jo nukkuessa yöuniaan. Miksi isä saa olla töissä 10h/pv ja minun muutaman tunnin työssäkäymisestä huokailtiin? Ai niin, se keskittyminen! Minun olisi pitänyt keskittyä siihen lapseen. 

Kun lapseni oli 11kk, oli aika mennä tarhaan. Tässä vaiheessa olin ollut jo kahdessa työpaikassa useamman kuukauden ja ihan tahallani tehnyt arjestamme haastavaa. Samaan aikaan käytiin tiedotusvälineissä keskustelua, kuinka liian pieniä lapsia laitetaan liian varhain hoitoon. Asiantuntijat toisensa jälkeen totesivat, että äidin paikka on kotona. Oliko siis Västervikissä odotettavissa panttivankidraama, kun haluton ja keskittymiskyvytön äiti sidottiin väkisin kotiin leipomaan pullaa? Äidin onneksi pankki haluaa joka kuukausi lyhennyksen talolainan maksuun ja omakotitalo ei ole halvin mahdollinen asumismuoto. Mutta silti! Noin pieni lapsi tarhaan? Huokauksia, huokauksia.

Lapseni kasvaessa  huokailu jatkuu. On kyseessä sitten työt, matkat, treenit. Aina on aikaa ja aihetta huokailla. Lapset ovat ainoastaan kerran pieniä. Siitä tulee nauttia, eikä juosta ympäri lakeuksia kohtu polvissa. Olenko minäkin siis niitä moderneja äitejä, jotka haluavat lapsia, mutta eivät ole valmiita niistä huolehtimaan? Oot aika paljon töissä, koska näet lastasi? Nämä kysymykset on minulta kysytty viimeisen kuukauden aikana.

Kun ilmoitan, että meille ei enää lapsia tule, saan aikaiseksi huokailua. Kerran surkuteltiin sitä, että harmi, jos äitiys ei ollutkaan sitä, mitä olit ajatellut. Jep. Tuossa varmaankin oli se syy. Saako tän palauttaa?

Valitettavasti en ole valmis pysäyttämään omaa elämääni lapseni takia seuraaviksi vuosiksi. Miksi ihmeessä äidin elämän pitäisi olla yhtä kuin lapsen elämä? Ja minkä ihmeen takia äidit ovat vapaata riistaa, joiden ajankäyttö, kasvatusmetodit tai lasten lukumäärä on jatkuvan yleisen tarkastelun alla? 

Niin tai näin, menee aina väärinpäin. Ei nimittäin ole helppoa kotiäideilläkään. Ne äidit vasta vapaata riistaa ovatkin. Tsemppiä vaan teille täältä aidan toiselta puolelta!

Ps. Kohtuni on kohdallaan. Teen oikeasti hyvää pullaa. Lapseni on tarhassa 5 tuntia päivässä neljänä päivänä viikossa. Teen 60% työviikkoa. Olen töissä aamuisin lapseni vielä nukkuessa, yleensä vien lapseni tarhaan klo 11.30 ja olen joka ilta kotona viimeistään klo 17.30. Vietän illat lapseni kanssa leikkien, laulaen, Muumeja katsoen ja lukien satukirjoja. Lapseni on lähes poikkeuksetta mukanani juoksureissuillani. Äitiys on ylittänyt kaikki toiveeni ja se on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Kiitän siitä elämää joka päivä.

      



 

     

Kohtaamisia.

Aika usein törmään seuraavaan tilanteeseen. Nähdessäni jonkun ystävän, tutun tai puolituntemattoman pitkästä aikaa, saan ensimmäiseksi kuulla siitä, kuinka hän ei ole hetkeen päässyt liikkumaan tai kuinka hän on valitettavasti päässyt lihomaan tästä syystä että.

Ei tämä minua haittaa, ei ollenkaan. En pura tuntojani "ohjeiksi asiakkaille" kuten sekä eräällä kaupankassalla että päiväkodin tädillä oli tarve tehdä tämän viikon viikkolehdissä. Kunhan totean, että pikemminkin huvittaa, kun miespuolinen gynekologi purkaa minulle omaa liikunta-angstiansa sisätutkimuksen aikana tai Hesen kassalla ruvetaan puolustelemaan sitä, kenelle nämä ostokset nyt tulivat ja kenelle ei.

Neuvon ja opastan kyllä mielelläni. Kerron lisää liikunnasta ja ravinnosta mielelläni. Ennen kaikkea motivoin mielelläni. Haluan auttaa, jos tarvitsette apua. Mutta.

Voin tehdä pienen paljastuksen. Nähdessäni ihmisen pitkästä aikaa ajattelen "Onpa hauska nähdä sinut pitkästä aikaa! Mitä sinulle kuuluu? Kyllä. Näin hurjia juttuja teistä ajattelen. Meidän kuntosalillamme käy tuhansia ihmisiä päivittäin. Siellä aika kuluu nopeasti. En millään muista, jos et ole käynyt jumpassa muutamaan kuukauteen. Et siis jää minulle kiinni, joten on turha ilmiantaa itseäsi. Ja vaikka ilmiantaisit, ei se minua harmita. Sehän olet sinä, joka et ole kuntoillut. Minä olen kyllä käynyt lenkillä.

Voin myös paljastaa, että en huomaa sitäkään, jos olet lihonut muutaman kilon. En pysty röntgenkatseestani huolimatta tietämään syötkö terveellisesti vai kävitkö juuri hakemassa Makuunista kaikkien aikojen suurimman mässypussin. Jos kuitenkin olet lihonut huomattavasti, enköhän sen huomaa, mutta ei se itse asiassa mitään suuria tuntemuksia minussa herätä. Itsehän kilosi kannat, minä kannan omani.

Tuskinpa se gynekologikaan ensimmäisenä minut kaupungilla nähdessään miettii, että onkohan tuon tyttären puutarha kunnossa.

Piste positiivisuudesta.

Eilisen kuumeettoman päivän jälkeen tein normaalin arvioinnin terveydentilastani ja päätin lompsia töihin. Ainoastaan todetakseni iltapäivällä, että kuume oli jälleen nousussa. Suoraan sanottuna on välillä vaikeaa pitää positiivista asennetta yllä, kun sairastat flunssan per kuukausi. Ennen Kahvakuulan uutta uraa päiväkodissa olin kunnolla kipeänä max kerran vuodessa. Luulen, että työskentelyni kuntosalilla sekä koiran jatkuva pussailu olivat luoneet jonkinlaisen superimmuniteetin pikkuflunssia vastaan ja Mörököllillä oli sama juttu. Ilman sitä koiran pussailua. Välillä sitä aina tottakai vilustui, kun lähti hikisenä puolialasti salilta kotiin, mutta se oli sellaista pientä. Nämä nykyiset flunssat ovat skaalaltaan jotain ihan muuta. Viimeksi olen ollut näin usein kipeänä parikymppisenä, kun olin vuoden verran tarhassa töissä. Ympyrä siis sulkeutuu.

9 päivää maratoniin ja nyt täytyy todeta, että en tiedä. En todellakaan tiedä. Jos tämä tauti on edes vähän samankaltainen kuin joulukuussa sairastettu, on pakko jättää maraton väliin. Joulukuun flunssasta toipuminen vei monta viikkoa ja tällä kertaa en haluaisi sotkea maratonia palautumiseen. Mutta katsoo nyt. Arvioin tilanteen uudelleen sunnuntaina. Jos tunnen itseni terveeksi, juoksen seuraavana lauantaina. Jos pää on kipeä, nenä tukossa, yskä tai jotain muuta pientä purtavaa, en juokse.

Ainahan voisi spekuloida, että jospas juoksisinkin puolikkaan. Ongelma on vaan se, että puolikkaassa sykkeet nousee todella korkealle ja silloin vasta onkin pumppu kovilla. Maratonissa ei väsy samalla tavalla, kun tahti on kuitenkin hitaampi. Äh, en tiedä. Mitä nyt itsekseni tässä jorisen.

Mutta suivii. Suivii niin, että ei ole vähään aikaan suivinut. Ei se, että joudun ehkä jättämään juoksun väliin. Ei se, että joudun olemaan töistä pois. Ei se, että tästä kämpästä ei löydy särkylääkkeen särkylääkettä. Nuo asiat suivii, mutta niiden kanssa pystyn elämään. Eniten, ylivoimaisesti eniten suivii tukkoinen nenä! Joulukuun flunssan jälkeen mun nenä oli tukossa KUUSI VIIKKOA!!! KUUSI VIIKKOA!!! Tiedättekö miltä ihminen näyttää, kun syödessään ei voi hengittää nenän kautta, vaan jauhaessasi ruokaa pienessä suussasi, joudut haukkomaan happea suun kautta suu täynnä kanaa pysyäksesi hengissä! Se on kuulkaas ruma näky se! Kauhean ruma näky.

Lopetan nyt. Menen etsimään särkylääkettä autostani. Ja varmaan syön siellä samalla jotakin.  

Miten päädyin liikunta-alalle?

Tähän kysymykseen haluttiin vastaus, joten tässä tarinani:

Isäni pelasi koripalloa ja veljeni jääkiekkoa, joten kentän laidalla ryömiminen / konttailu / kävely / seisoskelu oli tuttua puuhaa. Ala-asteen 3.luokalla aloin myös itse pelaamaan koripalloa ja laji vei mukanaan. Yleensä hävisimme kaikki ottelut, mutta ei se haitannut. Pelaaminen ja etenkin juokseminen oli vaan niin mukavaa. Kunnes tuli yläaste. Eipä juuri kiinnostanut mikään ja koripallo jäi. Ollessani yläasteen viimeisellä luokalla kotimme viereen avattiin pieni kuntosali. Veljeni treenasi siellä, joten halusin mukaan katsomaan.

Pian aloinkin käymään salilla yksin. Sain saliohjelman ja treenasin lähes päivittäin. Kerran omistaja tuli kysymään, että olenko kuullut lepopäivistä. En ollut. Seuraavan kerran omistaja tuli kysymään, että haluaisinko tulla salille töihin viikonloppuisin. Tottakai halusin. Olin tuolloin lukion ensimmäisellä luokalla ja sain juoda Hart-sportia ilmaiseksi. Aika kova juttu. Kaipuuni koripalloharjoituksiin oli kuitenkin suuri, joten 16-vuotiaana aloin jälleen pelaamaan koripalloa.

Seuraavat vuodet menivät pelatessa ja valmentaessani tyttöjä. Se oli mukavaa aikaa, pidin treenaamisesta, pidin valmennettavien treenauttamisesta ja pidin etenkin peleistä. Joukkueessa oli kiva olla, valmentajana olo oli erittäin mielenkiintoista ja tuosta ajasta on paljon mukavia muistoja; pelireissuilta kotimaasta sekä ulkomailta.

Neljävuotisen lukion jälkeen liikunta-ala kiinnosti, mutta keskitason oppilaana ja divaritason koripalloilijana oli turha haaveilla liikunta-alan oppilaitoksista. Tuijotin vaan yhteishakuopasta tuskaantuneena. Tuntui niin hankalalta tietää tulevaisuudesta yhtään mitään, mihin haluan, mihin on edes mahdollisuuksia päästä. Päätin hakea siihen kouluun, jonka mainos oli yhteishakuoppaan takakannessa. Västra Nylands Folkhögskola - svenska för finskspråkiga. Seuraavan vuoden vietin Karjaalla opiskellessa ruotsia ja tämän vuoden jälkeen avautuivat ovet Vaasan yliopistoon pääaineena ruotsin kieli.

Vaasassa kämppikseni Anna houkutteli minut jumppaan. Ensin nauroin. En minä käy jumpassa. Ei se ole edes urheilua. Valitettavasti Vaasassa ei ollut silloin kunnollista koripallotoimintaa naisille, joten suostuin kämppikseni masentavaan ehdotukseen. Oltuani elämäni toisella jumppatunnilla päätin alkaa jumppaohjaajaksi. Muutin vuodeksi takaisin Tampereelle koti-ikävissäni, kävin lyhyen jumppaohjaajakoulutuksen ja muuttaessani takaisin Vaasaan vuonna 2000 laitoin Pohjalaiseen ilmoituksen "Jumppaohjaaja etsii töitä". Sain hirmuisen vastausryöpyn ja kalenterini oli täynnä vedettäviä tunteja. Mitä tahansa tuntia minulta kysyttiin, lupasin vetää sen. Etsin kirjastosta materiaalia keppijumpista, katsoin videonauhoilta step-jumppia, luin pyörätuoliaerobicistä. Otin asioista itse selvää, koska en ollut koskaan aikaisemmin kyseisiä tunteja vetänyt (saati kyseisille tunneille osallistunut ja silloin ei ollut Googlea tai Youtubea).

Muutaman vuoden päästä tein eräässä työpaikassani ehdotuksen. Voisin alkaa heille kokopäiväiseksi työntekijäksi. Opastaisin aloittelijoita ja antaisin liikuntaneuvontaa, pitäisin liikunnan Startti-kursseja ja laihdutuskursseja. Ehdotukseni meni läpi ja sain vakituisen työpaikan Vaasan suurimmalta salilta, Wasa Sports Clubilta. Olin jo vuoden verran opiskellut avoimessa yliopistossa Seinäjoella liikuntalääketieteen perusopintoja ja viikonloppuisin kävin junalla Kuopiossa suorittamassa liikuntalääketieteen aineopintoja. Siinä samalla suoritin kuntosaliohjaajakoulutuksen, lukuisia jumppalisenssejä ja vuonna 2004 menin mukaan Personal Trainer-koulutukseen.

Kaikki meni mukavasti, kunnes kroppa alkoi pettämään alta. Laiminlyöty lihashuolto, yksipuolinen harjoittelu, levon puuttuminen. Siinä ainoastaan muutama syy. Jos ei ollut selkävaivaa, oli niska-hartiaongelmia tai jotain muuta. Lopuksi polvivaivat saivat yliotteen ja löysin itseni jälleen sairaslomalta selailemasta yhteishakuopasta. Oli syksy 2009. Takakannessa oli muuten saman koulun mainos kuin vuonna 1997. Polttava kipinä työtäni kohtaan oli sammunut vaivojeni myötä. En osannut motivoida muita, en jaksanut enää motivoida muita. Kaipasin työhöni jotakin muuta, mutta en tiennyt mitä.

Pääsin opiskelemaan kulttuurialaa, lopetin työni keväällä 2010 Vaasassa ja jäin opintovapaalle. Tieni vei Helsinkiin. Työskentelin "Tanssii tähtien kanssa"-ohjelmassa kuvaussihteerinä ja aikomukseni ei ollut muuttaa takaisin Vaasaan. Osaltani liikunta-ala oli nyt nähty ja media-alan työt Helsingissä olisivat jatkuneet myös TTK-produktion jälkeen. Mutta sitten Mörökölli polvistui. Jouduinkin bumerangina Seinäjoen maistraatin kautta takaisin Vaasaan ja pian Kahvakuula ilmoitti tulostaan.

Kävin koulua, olin raskaana ja treenasin. En halunnut edelleenkään takaisin liikunta-alalle. Halusin miettiä rauhassa tulevaisuuttani kulttuurin parissa. Syksyllä 2011 Kuula syntyi ja Mörökölli (ammatiltaan myös PT ja samassa työpaikassa) oli kaikki päivät jossakin uudessa koulutuksessa. Iltaisin hän intoa puhkuen tuli testaamaan raskauden runtelemaa kroppaani erilaisilla liikkeillä. Tämä oli kuulemma Fustra-metodi. En ollut erityisen innokas kuulemaan lisää mistään liikunta-alaan liittyvästä. Enhän ollut edes lukenut pariin vuoteen mitään alaan liittyvää ja tunsin olevani muutenkin ihan pihalla. Tehtäväni oli antaa maitoa ja treenata sen verran, minkä kipeä selkä/polvi/hartiat antaa periksi. Kölli kyllä kertoi, että hänellä olisi ratkaisu ongelmiini, mutta en halunnut kuulla.

Koko syksyn ja alkutalven Kölli jatkoi jauhamistaan tästä Fustra-metodista. Tulee kuulemma töissä fantastisia tuloksia ja hän itse on saanut omaan treeniinsä ihan uuden ulottuvuuden. Jassoo, älä kuitenkaan selitä, en jaksa kuunnella. Salaa kuitenkin googletin "Fustra" ja luin vähän lisää. Ja ihan vähän vielä lisää. Luin miksi ja miten. Ja mitä enemmän luin, sitä enemmän koko hommaan tuli järkeä. Fustrassa oli juuri SE lisä, SE punainen lanka, jota olin kaivannut omaan työskentelyyni Personal Trainerina. Ehkä kiinnostukseni kotona huomattiin ja pian töistä ehdotettiin palaamista opintovapaalta sorvin ääreen Fustra Personal Trainer-koulutuksen kautta.

Tällä tiellä nyt ollaan. Nautin jokaisesta päivästä mahtavan työn parissa, nautin asiakkaideni saavuttamista tuloksista ja nautin omasta liikkumisestani ilman kipuja. Tulossa on myös uusia, mielenkiintoisia haasteita liikunta-alalta, joten tällä alalla ollaan ja pysytään.

Jos siis itse olet kiinnostunut liikunta-alasta, ole aktiivinen. Tällä alalla ei pärjää pelkästään sillä, että osaat kaiken teoriassa tai sillä, että olet huippu-urheilija. Tällä alalla pärjää, jos sinulla on kipinä alaan ja halu motivoida ihmisiä. Haluat olla mukana tärkeänä linkkinä asiakkaittesi elämänmuutoksessa ja olet valmis laittamaan myös itsesi likoon.

 

Iloinen joukko Vaasan Fustra Personal Trainereita!



Ps. Viime yönä edelleen kuumetta, mutta nyt tilanne jo parempi. Ensi viikolla pistetään Botniahallin rata rullalle!

            

  

Terveisiä sängystä!

Niinhän siinä kävi, että eilen illalla kuume nousi 38-asteeseen ja elämästä tuli jälleen hieman haastavampaa. Hyvä uutinen on se, että mitään räkätautia ei ole ja toivon hartaasti kuumeen väistyvän parissa päivässä. 

Nyt minulla on ruhtinaalliset 4h aikaa levätä. Aamu meni Kahvakuulan perässä juostessa ja pelkkä Kuulan ulkovaatteiden pukeminen sekä hänen kanssaan kaupassa käyminen sai olon taas aika surkeaksi. Mutta nyt on poika tarhassa ja perässäjuokseminen jatkuu vasta klo 16 jälkeen. 

11 päivää maratoniin ja eiköhän tämä tästä. Nyt peitto korviin!

 

Don`t worry, be happy!

(mihin ne mikkipallot katoaa...)

Jotakin tuttua.

Tänään heräilin jo aamukuuden jälkeen saamatta enää unta. Kerrankin olisin saanut nukkua kahdeksaan, mutta en sitten nukkunut. Mikähän siinä on, että ratkaisu kysymykseen "olenko kipeä vai voinko mennä juoksemaan aamulla" pitää löytää keskellä yötä, jolloin tästä mitättömän pienestä ongelmasta tulee välittömästi suurempi kuin Paavin eroaminen katoliselle maailmalle.

Siinä aamuseitsemältä tulin tulokseen, että yrittänyttä ei laiteta, joten kokeillaan. Kuumetta ei kuitenkaan ole. Jos olo huononee, lopetan juoksemisen. Jos olo pysyy samana tai paranee (jepjep, käykö näin koskaan), lenkkini on täysin oikeutettu. Totta puhuen, minä en mene lenkille, jos tunnen itseni kipeäksi, mutta se raja on välillä vaikea löytää. Etenkin nyt, kun henkinen valmistautumiseni näköjään kerta toisensa jälkeen lykkää tautia muutamaa viikkoa ennen kisoja.

Aloitin treenini jälleen Fustran liikkuvuusliikkeillä, jotka tuntuivat niin hyviltä, että meinasi itku päästä. Juoksumatolla pidin vauhdin peruskestävyysalueella ja vasta lopussa juoksin pari kilometriä maratonvauhtia. Treeni oli ihan hyvä, kymmenen kilometriä viuhahti ja juoksu parani loppua kohden.

Valitettavasti olen nyt palellut studiolla koko iltapäivän ja jonkinlaista lihassärkyä on myös havaittavissa. Olo ei ole hyvä. Ai, nyt kotiin lepäämään? Ehei, siellä äitiä odottaa innokas Kahvakuula, joka haluaa leikkiä erittäin intensiivisesti junaradalla. Silloin puhelimenkäyttö on kielletty ja vessaan saa poistua ainoastaan, jos lahjoo konduktöörin omenalla tai viinirypäleillä.

Sumuinen sunnuntai.

Aloitan listaamalla tähän kaikki osaamani kirosanat:



Jotka deletoin saman tien, koska äitini lukee blogiani ja oikeasti en osaa yhtään kirosanaa.

Eilen illalla vietettiin Mörököllin kanssa iltaa ihan kahden vaan. Ei, emme istuneet sohvan nurkassa rapsuttamassa toisiamme. Emme myöskään syöneet päivällistä hempeästi kynttilänvalossa, vaan ensin katsoimme ampumahiihtoa, sitten yleisurheilua ja loppuillan pelasimme romanttisesti pleikkaria. Mukavaa oli, mutta illasta kurkkuni alkoi jälleen kerran kipeytyä. Tänään olo on ollut kaikkea muuta kuin hyvä. Siis miten saan itseni aina kipeäksi ennen juoksukisoja? Ja mistä tämä tämän kertainen "mukaflunssa" on tullut?

Olen nyt kuitenkin positiivinen tämän suhteen ja toivon, että huomenna herään ilman kurkkukipua ja ilman tätä sumuista olotilaa. Onhan tämä nyt kumma.

Tällä viikolla tuli juoksua 63km ja Fustran dynaamisia venytyksiä sekä keskivartaloliikkeitä tein ennätysmäärän. Pakaralihaksetkin alkavat pikkuhiljaa heräilemään viikon takaisesta hiihtolenkkikoomastaan, kun tukkoiset lonkankoukistajat laittoivat hetkeksi koko aktivointiketjut sekaisin. Vihdoinkin syvät vatsalihakseni pakaralihasten kera pääsevät aktivoitumaan koko arsenaalillaan ja juoksuasento kiittää.

    

Murr kurkkukivulle.

   

Kovalla sykkeellä.

Voihan Mörökölli taas. Juteltiin eilen tulevasta Pohjalaisen hallimaratonista. Kölli ilmoitti päättäväisenä veikkauksensa ajastani. Se oli sen verran rankka arvaus, että en edes kehtaa sitä ääneen sanoa. Mutta onhan toki imartelevaa, että toinen uskoo vaimoonsa kuin Paavo Nurmeen.

Aamulla kello soi 06.15. Ihan vaan sen takia, että en ehdi muuten tänään juoksemaan. Saapuessani Wasa Sports Clubin juoksustudioon hieman ennen kello seitsemää oli studiossa käynnissä Lenan pitämä MorningRun-tunti. Oli mukava juosta, kun ympärillä oli kannustava ohjaaja ja muita juoksijoita, vaikka juoksinkin oman treenini mukaisesti.

Tänään vedettiin jokaviikkoinen nouseva kymppi ja viime viikosta piti pinnistää ihan vähän nopeammin:

1km @ 10km/h
2km @ 11km/h
2km @ 12km/h
2km @ 13km/h
2km @ 14km/h
1km @ 15km/h

49min. kesti tämä ihanuus. Jos olisin hieman lopusta kiiristänyt parikymmentä sekuntia, olisi viimeiset kolme kilsaa mennyt Cooperissa 3000m. Mahtava alku päivälle! Mitä lujempaa juoksen, sitä enemmän nautin.

Muutama päivä sitten tylsästi vihjailin tulevista mielenkiintoisista haasteista ja nyt voisin kiusaksenne jälleen todeta, että niitä haasteita on tulossa vielä muutama lisää. On kieltämättä aika leveä hymy tällä hetkellä ja sykkeet hakkaa. Ja ei, en kerro. Pitäähän mulla olla jotakin kirjoitettavaa myös tulevaisuudessa.

 Tämän päivän kappale on ehdottomasti Miriam Makeban hyväntuulinen "Pata pata".    

Hyvää ystävänpäivää!

Eilen juoksin kympin, tänään juoksin kympin. Koska pari viikkoa sitten nostin hieman vauhteja sekä peruskestävyyslenkkeihin että vauhtikestävyyslenkkeihin, pidän juoksemani kilometrit vielä suunnilleen samoissa. Maaliskuun alun maratonin jälkeen alan nostamaan myös juostuja kilometrejä, jolloin kympeistä tulee yksitoista kilometrisiä ja pitkät lenkit mennään aina päälle 22km. Ai, miksi? Kuten olen aiemmin todennut, valmennan itseäni kuuntelemalla itseäni. Kun olen juossut maratonin alle 3.30, otan valmentajan. Siihen asti menen fiiliksellä parhaaksi katsomallani systeemillä, joka täyttää sekä fyysiset että henkiset rotkoni.

Seuraavaan maratoniin on reilut kaksi viikkoa. Edessä on normaalia harjoittelua, tuparit ja muuta mukavaa. Otan tuon maratonin puhtaasti harjoituksena, jalkojen totutteluna ja kokemuksena. Keventelen vähän, tankkaan vähän, yritän ajatella juoksua etukäteen vähän.

Mutta suunnitelma mulla tottakai on! Lähden juoksemaan tasaisia kilometrejä 5.10/km. On mielenkiintoista nähdä kuinka pitkälle jaksan. Jos jaksan koko matkan tuolla vauhdilla, lopussa kello pysähtyy aikaan 3.40. Jos en jaksa, pitää / täytyy / SAAN harjoitella kovempaa.

Sain lähetyksen Studio Ticketistä Radio Vaasaan.

Oikein hyvää ystävänpäivää teille kaikille!

Prioriteeteistä.

Eilinen kirjoitukseni aiheutti viestien tulvan postilaatikkooni. Muistuttaisin kaikkia edelleen siitä, että kirjoitin prioriteeteistä. Mitkä asiat laitat etusijalle omassa elämässäsi? En suinkaan tarkoittanut, että kaikkien pitäisi jahdata ennätyksiä lenkkipoluilla yötä päivää tai sitä, että kaikki vapaa-aika käytetään liikuntaan. Toiset priorisoi illan perheelleen, toiset käy teatterissa tai lätkämatseissa. Me kaikki käytämme tuon ajan parhaalla mahdollisella tavalla itsellemme. Oli se sitten henkiseen tai fyysiseen hyvinvointiimme.

MUTTA. Liikunnan ja fyysisen hyvinvoinnin tulisi silti löytyä kaikkien prioriteeteistä kolmen kärjestä. Ihan itsenne ja meidän muiden veromarkkojen takia. Olen puhunut. Tältä päivältä.

Pakosti aloin miettimään omia prioriteettejäni. Jouluaattona vedin pitkän lenkin juuri ennen jouluateriaa muiden odottaessa minua joulunviettoon. Joskus menen mielummin hikisenä radiolle tekemään lähetystä kuin jätän lenkkini suihkun takia lyhyemmäksi. Iltaisin kotona keppi heiluu ja telkkaria en ole katsellut ikuisuuteen sohvalla, koska mielummin venyttelen tai teen vatsalihaksia lattialla. Jätän paljon asioita tekemättä, koska priorisoin sen ajan juoksuun. Ensin juoksut, sitten muut harrastukset ja se ei haittaa yhtään. Ja miksi?

Olen halunnut tätä niin kauan kuin jaksan muistaa. Kaivannut tunnetta, että saan tuntea itseni vapaaksi. Vapaaksi kaikesta. Silloin olen ainoastaan alaston minä. Olen myös aina halunnut treenata paljon ja tehdä töitä tavoitteen eteen. Halunnut kokeilla rajojani ja haastaa itseni päivittäin. Mutta sitä en olisi ikinä uskonut, että tämä kaikki antaa minulle vapaalipun itseeni ja jokapäiväisen huviajelun omiin ajatuksiini. Kuinka onnelliseksi juoksuaskeleet voivat ihmisen tehdä. Ei onnelliseksi juoksemisesta, vaan halusta elää.

Kuinka paljon olen valmis uhraamaan aikaa harrastukselle, jossa en ikinä tule olemaan maailman huippu? Näin minulta kysyttiin. En tiedä vastausta, mutta varmasti enemmän kuin nykyään. Operaatio "juoksumatto kotiin" on nimittäin käynnissä. Silloin pystyn nostamaan juostujen kilometrien määrää huomattavasti.

 

Huomenna on Maailman Radiopäivä.

On hyvä muistaa radion merkitys aktiivisena paikallisena toimijana.

Tapaamme siis Radio Vaasassa klo 7-11.

(lähetystä voi kuunnella myös netistä www.radiovaasa.fi) 

 

Motivaatiosta.

Helppohan sun on, kun oot Personal Trainer. Helppohan sun on, kun oot töissä kuntosalilla. Helppohan sun on, kun oot nuori. Helppohan sun on, kun oot hyvässä kunnossa.

Arvatkaas mitä?

Vaikka olen PT, töissä kuntosalilla, nuori ja hyvässä kunnossa, teen sen DUUNIN ihan itse. En minä sitä hyvää kuntoa ole saanut joululahjaksi. Ei Personal Trainer-koulutus anna mitään lisäpisteitä väsymykseen tai niihin hetkiin, kun ei jaksaisi millään lähteä juoksemaan. Ja se nuoruus, huoh. Viime vuoden veteraanien SM-maratonin miehet 75v-sarjan voittajan tulos oli 3.44. Kolme minuuttia parempi kuin tämän hetkinen ennätykseni. Aikataulullisesti tottakai työskentely kuntosalilla helpottaa, koska sinne voi jäädä treenaamaan töiden jälkeen omalla ajallaan (siis omalla ajallaan), mutta kyllä ne lenkkitossut voi tietääkseni vetää jalkaan ihan missä vaan ennen tai jälkeen työpäivän, lapsien harrastuksien aikana tai vaikka työmatkalla Saksassa.

Älkää selitelkö. En jaksa kuunnella.

Kyse on prioriteeteistä. Minkä valinnan teet. Kuinka vapaa-aikasi käytät. Jos haluat mielummin katsella lapsesi treenejä kentän laidalla neljästi viikossa, katsele vaan. Mutta älä väitä, että et pääse lenkille. Jos haluat aamulla nukkua pitkään ja mennä sitten töihin, älä väitä, että et pysty treenaamaan aamuisin. Illalla pääsee kuitenkin monesti aikaisemmin nukkumaan. Yksi aikainen aamu viikossa ei kaada ketään suohon. Jos et jaksa enää töiden jälkeen lähteä treenaamaan, älä sitten lähde, mutta älä väitä ettet pääse. Ehkä jaksaisit mennä iltaisin treenaamaan, jos sinulla olisi parempi kunto.Tietääkseni ulko-oven saa aina auki ja sinne ei ole pitkä matka.

Kyse on prioriteeteistä. Mitä sinä haluat? Mitä sinä olet valmis tekemään oman hyvinvointisi eteen? Loppujen lopuksi se on ihan sama mulle, jos makaat sohvalla. Mutta älkää selitelkö. En jaksa kuunnella.

Tänään tein salilla puolisen tuntia Fustraa ja juoksin 22,5km kahteen tuntiin. Muutenkin oli hyvä päivä eli hiihdon aiheuttama tuska lonkankoukistajissa alkaa väistymään. Nyt tekemään Fustran keskivartalotreeniä ja venyttelemään. Priorisoin siis hyvinvointini siivoamisen tieltä. Tekosyitä voi siis käyttää molempiin suuntiin.

Reipasta viikkoa ihmiset,
Miia     

Tunnelmia (videota) Gran Canarialta.

 

No niin! Tässä muutama lyhyt video Gran Canarian maratonilta. Pidempikin video on tulossa juoksun eri vaiheista, mutta muutama makupala ennen sitä. Ensimmäinen on 38km kohdalta eli maaliin on 4km. Vauhti on 9km/h eli järkyttävän hidasta. Joka paikkaan sattuu ja kyyneleet valuu välillä poskilla. Taidan sanoa jotakin, että "nyt on raskasta".

 

 

Pylly näyttää turhan isolta sinisissä shortseissa. Meille rinnattomille tuo pylly on arka paikka.

 

 

Näytän aika vihaiselta, mutta oli raskasta vetää loppukiri. Nyt harmittaa, että en edes yrittänyt voittaa tuota oranssipaitaista.

 

Vielä 3 viikkoa seuraavaan maratoniin. En jaksa odottaa enää yhtään. Tämä on pahempaa kuin jouluaaton odottaminen lapsena. Riippuvuuteni juoksuun on edennyt jo ihanan pitkälle.  

 



Heikottaa.

Eilinen päivä oli kokonaisuudessaan niin huikea, että vieläkin pyörryttää. Aamulla hyppäsin Tampereelta Helsingin junaan ja suuntasin kohti Kokoomuksen Naisten liiton Tulevaisuusverkoston tapaamista. Korkokengät olivat valitettavasti väärä valinta pääkaupungin sohjoisille kaduille, joten oli ihan pakko ostaa uudet kengät. Ei, en suinkaan ostanut lenkkareita. En nyt sentään. Ainoastaan nahkakengät, jotka näyttävät lenkkareilta.

Jo ensimmäinen Tulevaisuusverkoston tapaamisemme oli antoisa ja ensi kuussa jatkoa seuraa. Meitä on ryhmässä kymmenkunta idearikasta, innokasta naista eri puolilta Suomea.

Työryhmäämme vetää kansanedustaja Sofia Vikman.

Eikä tässä vielä kaikki. Kokoukseen jälkeen sainkin puhelun yllättävältä taholta ja tarjouksen erittäin mielenkiintoisesta ammatillisesta haasteeesta.Ja TOTTAKAI otan sen ilomielin, intoa puhkuen, nöyränä ja erittäin otettuna vastaan. Jos puhutaan ammatillisista unelmista ja niiden toteutumisista, ollaan nyt karkkipurkin äärellä.

Eikä tässä vielä kaikki. Kunhan saan kulttuurituottajan lopputyöni ensi kuussa (!) valmiiksi, alkaa iltapuhteena erään urheilullis-kultturellis-historiallis-elämäntarinakirjan pohjatyö. Se tulee viemään vuosia, mutta lopussa urheiluesikuvani saa arvoisensa huomion myös täällä Suomessa.

Ja kaiken lisäksi ihanan Kristan suuri unelma toteutui, kun hän pääsi edustamaan Suomea Euroviisuihin. Siinä yksi esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun uskoo itse itseensä.

Illalla palailen Tampereelta takaisin Vaasaan oman intohimoni pariin ja juoksut jatkuvat suurella motivaatiolla. Illalla rento kymppi ja huomenna rento kaksikymppinen. Huhhuh. Vieläkin heikottaa.  

Himohiihtäjä.

Ekaluokkalaisena osallistuin koulun hiihtokilpailuihin, koska meidän oli pakko. Kilpailureitti kiersi Vehmaisten koulun ympäri ja se tuntui jo ennen starttia todella pitkältä matkalta. Muistan kuitenkin, että päätin ottaa homman tosissani.

Saatuani lähtöluvan ampaisin täysillä matkaan. 116 senttiä Marja-Liisaa pisti parastaan. Porkat sohivat ja suksi luisti. Ajattelin, että kaikki katsovat minua. Katsovat sitä, että onpas nopea tyttö. Se tuntui mahtavalta. Annoin vaan mennä. Täyttä nautintoa, pelkkää nautintoa. Sydän oli pakahtua innostuksesta. Eteenpäin, eteenpäin, täältä tullaan! Minähän voitan koko kilpailun.

Jaksoin hiihtää 50 metriä. Sitten oli pakko pitää paussi. Aika pitkä paussi. En jaksanut enää hiihtää metriäkään. En metriäkään. Sydän hakkasi, minun oli jano. Pissahätä. Oli vaan pakko pitää paussi. Aika pitkä sellainen.

En muista, kuinka loppumatka sujui. En muista edes sitä pääsinkö maaliin. Mutta sen muistan, että koulun ruokalassa mehu maistui taivaalliselta jälkeenpäin.

    Vuonna -84.

Tänään kävin verestämässä hiihtomuistoja ensimmäisen kerran 21 vuoteen. Siis 21 vuoteen. Hiihdin kaksi kertaa Tohloppijärven ympäri. Reilu 7km ja 49min. Ja menin täysillä. Ei varmaan tarvitse sanoa, että oli raskasta. Ei varmaan myöskään tarvitse mainita, että juosten olisin ollut jo perillä. Ei varmaan tarvitse kertoa, että oli mahtavaa, kun lonkankoukistajat olivat auki. Eivät ole nimittäin enää. Hyvä, jos huhtikuuksi avautuvat.

Puolessa välissä mietin, että onko tässä mitään järkeä, mutta sitten näin pari avantouimaria.

     

Sieltä sitä tullaan!

Ja sinne mennään!

(oli niin hurja vauhti, että kamerakaan ei ehtinyt mukaan)

Huomenna pitäisi sitten mennä Helsinkiin kokoukseen.

Korkokengät, suorat housut ja kauluspaita.

Viimeistään iltapäivällä on verkkareita ikävä. 

Ilkeitä asioita.

Kahvakuula kuulemma heräsi taas aamulla klo 10. Jaahas. Kun minä olin äitiyslomalla kotona, herättiin joka ikinen Herran aamu seitsemältä ja yöllä heräteltiin äiti lämpimän peiton alta kuuntelemaan kitinää vähintään pari kertaa yössä. Nyt, kun äiti herää joka ikinen Herran aamu töihin tai treenaamaan kuuden jälkeen aamulla ja on Mörököllin vuoro pitää aamuisin huolta jälkikasvustaan, nukutaan yöllä kiltisti ja herätään klo 10. Siis kello 10! Ilkeää. Todella ilkeää. Jälleen yksi asia lisättäväksi listaan "Asiat, jotka otan kanssasi puheeksi heti, kun osaat puhua". Kaikille kuitenkin pitää antaa mahdollisuus puolustautua - myös keittiökäräjillä.

Tänään oli kyllä elämäni mattojuoksu aamuseitsemältä:

2km @ 10km/h
3km @ 12km/h
2km @ 13km/h
2km @ 14km/h
1km @ 15km/h

Kymppiin meni 49.30min.

Helppoa.
Rentoa.
Kivaa.

Ei kai siihen muuta tarvita, kun rakkaus juoksuun ja rakkaus tähän elämään, joka yllättää koko ajan.

  Kuula vauhdissa.

Kiihtyy, kiihtyy.

Aamulla juoksin reippaan kympin klo 06.45. Klo 11.52 oli vuorossa erittäin reipas viiden minuutin vetoharjoitus Vaasan pääkirjaston viereiseltä parkkipaikalta Radio Vaasaan. Molemmat juoksut olivat oikein onnistuneita. Varsinkin vetoharjoituksen tuoma hiki harmaaseen paitaani pukkasi mukavasti läikkyinä pintaan, kun uutiset kaikuivat eetteriin klo 12.

Huomenna oman elämänsä huippu-urheilija tekee kaksi Fustra-asiakasta, juoksee tunnin, käy hierojalla, juontaa iltapäivälähetyksen ja ajaa kohti lapsuudenmaisemia Tampereelle. Ja Fustra-treenit illalla! Lupasin itselleni ensi kesäksi 36v. synttärilahjaksi kunnon sixpäkin. Jaa miksi? Ihan vaan siksi, että voin aina nostaa paitaa peilin ohi mennessäni ja pullistella itsekseni iltojeni ratoksi.

    

Ylhäällä näkyy jo jotakin, jos oikein tiiraa.

  

Kuvauksia, legoja ja pikatreeni.

Tänään päivä alkoi pienimuotoisessa kaaoksessa. Kahvakuulan laittaminen valmiiksi päiväkotiin ja samalla itsensä meikkaaminen studiokuvattavaan kuntoon on epäedullinen yhtälö. Ei sillä, että studiomeikkini poikkeaisi jotenkin arki-, juhla-, yö-, juoksu-, juhannus- tai synnytyslaitosmeikistäni. Toisinaan sitä meikkiä joko ehditään laittamaan vähän enemmän ja toisinaan vähän vähemmän, mutta sitähän laitetaan.

Kuvaus tapahtui Esa Siltalopin studiossa ja kuvattavana oli kaikki Wasa Sports Clubin sekä Lady Line Vaasan Fustra Personal Trainerit. Oli kiva huomata, että kaikki olivat yhtä vaivaantuneita joutuessaan kameran eteen. Siitä huolimatta kuvat näyttivät mahtavilta ja olihan meillä nyt hauskaa!

Iltapäivä vierähti sitten toisessa studiossa eli Radio Vaasassa ja lähetyksen lomassa suunnittelin soittolistaa maratonille Botniahalliin. Tavallisesti en musiikkia kisoissa kuuntele, mutta jos runttaa yli sata kierrosta 400 metrin rataa ympäri, saa musiikista edes jonkinlaisen mielenrauhan osaksi aikaa. Nyt otankin vastaan ehdotuksia hyviksi fiilis-biiseiksi. Soittolistalle laitan ainoastaan 16 erinomaista biisiä, koska haluan kuulla ne juoksun aikana moneen kertaan. Ainoa kriteeri biiseihin on, että niiden pitää räjäyttää sisäinen gepardini.

Ilta vietettiin Legojen parissa. Tein Ukkelille sekä sen Suhina-Sussulle talon.



 

 

Muumilaakson tarinoiden kaikuessa keittiössä, sain 24min. sitä kuuluisaa omaa aikaa. Koska tänään oli lepopäivä juoksusta, oli hyvin energiaa vetää tehokas Fustra-treeni. Kepillä liikkuvuutta, punteilla juoksuasentoa vahvistavia lihaskuntoliikkeitä ja lopuksi pari settiä keskivartaloliikkeitä. Kun vaaleanpunaiset pilvet leijailivat läppärin näytöllä Muumin loppumisen merkiksi, oli äiti hikinen ja Kahvakuula iltapalaa vailla.

 

Sain Mörökölliltä painosetin joululahjaksi.

Todella kätevä, kuten monet kotikuntoiluvälineet.

Siis jos niitä käyttää.



 

Huomenna on tehokäytössä jokainen minuutti. Ainoa mahdollisuus treenille on klo 07.00. Aamuisin kuuden jälkeen vapaaehtoisesti herääminen kiinnostaa kyllä yhtä paljon kuin lakanoiden vaihto. Tai kirjeiden postiin vieminen. Tai kirjaston kirjojen palauttaminen. Tai torttujen vääntäminen housuihin linja-autossa. Vaikeita ja erittäin epämiellyttäviä asioita, joiden eteen on välillä uhrauduttava (?).

Ps. Laitoin blogiin tuon Google-raadin, johon voit liittyä. Olisi kiva tietää teistä, jotka lukevat säännöllisesti blogiani. Sitä kautta löydän myös sinun mahdollisen blogisi!
      

6 päivää, 72km. Vihdoinkin!

Tänään lähdin reippaana töihin jo aamukuuden jälkeen. Tarkoitus oli tehdä Fustra Duo-asiakkaat eli silloin treenautan kahta asiakasta samanaikaisesti. Tunnin Duo-treenin jälkeen oli oman treenin vuoro. Ohjelmassa oli pitkä lenkki, pari tuntia. Olin eilen ollut juoksemassa sykemittarin kanssa ensimmäisen kerran sitten viime syksyn ja tein muutaman havainnon. Sykkeet ovat selkeästi tulleet alas, joten vauhtia on hyvä lisätä sekä vauhtikestävyys- että peruskestävyysharjoituksiin. Olen siinä mielessä "laiska" treenaaja, että tykkään nylkyttää samalla temmolla vaikka maailman ympäri, koska se tuntuu hyvältä. Välillä sitten menen mukavuusalueen ulkopuolelle ainoastaan todetakseni, että täällä ei ole mukavaa. Harvoin olen juossut treeneissä kisavauhdeilla.

Aloitin lenkkini ja kirosin mattojuoksun tylsyyttä. Yleensä pääsen aika pian uppoutumaan pääni sisälle ajatuksiini ja annan mennä vaan. Silloin en edes huomaa ajan kulumista ja pääsen yli mattojuoksun tylsyydestä.

Reilun parin kilometrin jälkeen puhelimeni hälytti.
"Asiakastapaaminen klo 8.30-10.00"
Jassoo. Oli sitten unohtunut kokonaan.
Ei auta. Töihin, mars!
Ja voin kertoa, että vajaan parin tunnin kuluttua oli pikkuisen hankalaa asennoitua uudestaan pitkään ja tylsään lenkkiin.

Asennoituminen oli todellakin hankalaa aluksi, mutta pelko tylsyydestä oli turhaa. Kymmenen minuutin jälkeen nostin hieman nopeutta verrattuna normaaliin pitkään lenkkiini ja voi voi voi, kun tuntui hyvältä! Juoksu oli helppoa, joten päätin hieman leikitellä vauhdeilla. Sykemittarini oli tänäänkin mukana, joten mielenkiinnosta seurailin myös sykkeitä.

Lopputuloksena päätin lenkin aikaan 1.52 ja ehdin juoksemaan puolimaratonin 21,1km. Tuntui todella helpolta, terveeltä ja iloiselta juoksulta. Pieni harmitus oli mielessä, kun mietin tukkoisia lenkkejä ennen Gran Canarian maratonia. Kunpa se juoksu olisi ollut vasta nyt, kun olen täysin palautunut sairasteluista!

Mutta ei huolta. Botniahallissa juostaan Hallimaraton 2.3 ja minä olen mukana. Teen sen kyllä täysin treenin kannalta ja valmistaudun siihen ihan rennosti eli lepään ainoastaan muutaman päivän ennen kisaa sekä kokeilen kevyempää tankkausta. Sitten juoksen tasasia 5.10min/km-kilometrejä (aikaan 3.40) ja katson kuinka kauan jaksan. Jos menee 30km, tiedän, että Tukholmaan on parannettavaa. Jos menee 42km, kiristetään Tukholman tavoitetta. Siis jos tuo optimisti sisälläni saa päättää.

 

Nyt jo mieli miettii vuoden 2014 maratonkohteita. Yksi ehdokas on Venetsia.

 

Olen käynyt siellä kahdesti ja haluaisin sinne uudestaan.

 

Venetsia, Reykjavik, Krakova, Pariisi, Budapest, Dublin

2014?

       

Pikakuulumiset.

Perjantaina kymppi, lauantaina kymppi ja tänään kymppi. Huomenna kaksikymppiä. Terveenä on mukava treenata. Jos sitä tulehdusta viisaudenhampaissa ei lasketa. Luit oikein. Hampaissa eli monikossa. Tällä viikolla 3/4 viisureista on oireillut. Maaliskuussa hampaat kuvataan ja ainakin ongelmallisin leikataan elokuussa. Ai, miksi en mene yksityiselle ja saa apua heti? En halua apua heti. Henkinen valmistautumiseni elokuun leikkaukseen on vasta alkanut ja totta puhuen elokuukin tekee tiukkaa.

 

Illalla Gran Canarian maratonin jälkeen hymyilytti. 

8 asiaa itsestäni.

Sain Sansulta eilen haasteen blogiini. Näin harvinaisen vapaapäivän kunniaksi keitin pannullisen kahvia ja vastaan haasteeseen.

1. Kiitä haasteen antajaa: Kiitos Sansu! Vastaan tähän mielelläni ja blogisi sai uuden seuraajan.

2. Jaa haaste kahdeksalle bloggaajalle: Selvä juttu. Valitsen Sanniksen, Jemmin, Marin, Markon, Riikan, Sallan, Tanjan ja Sannan.

3. Ilmoita näille haasteesta: Näin teen.

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi: Minähän tykkään puhua itsestäni, tykkään kirjoittaa itsestäni ja tykkään olla itseni, joten tämä tehtävähän sopii minulle erinomaisesti!


KAHDEKSAN SATUNNAISTA FAKTAA ITSESTÄNI

1. Asioiden pitää olla suorakulmissa. Työpöydällä, kaupan kassalla, pankissa. Esimerkiksi vinossa oleva kortinlukija kaupassa, vinossa oleva kynäteline tiskillä tai vino vuoronumerolappukori pankissa. AUTS! Korjaan ne suoraan. Pyöreät asiat sallitaan, kunhan ne on suorassa. Epämääräiset paperi- ja levypinot sallitaan, kunhan ne ovat suorakulmissa. Kotona en valitettavasti voi asiaan vaikuttaa ja silloin kaikki muodot ovat sallittuja.

2. Lempibändini on Foo Fighters. Listaani kuuluu myös Hanoi Rocks ja Linkin Park. Näiltä bändeiltä menee kaikki. Yksittäisistä biiseistä fanitan ihan mitä vaan kappaleita, joista tulee hyvä fiilis.

 

Krissen kanssa Foo Fightersin keikalla toissa juhannuksena.

Varmaankin menossa 28. raskausviikko.

 

3. Olen Ilves-fani. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Nuoruuteni vierähti Hakametsän hallin kulmilla asuessa ja hallilla käytiin lähes päivittäin. Mutta pituuteni jäädessä vajaaksi (158cm), jäi kansainvälisen mallin ura luomatta. En siis saanut omaa jääkiekkoilijaa, joten nain kolmiloikkaajan. Toisaalta lapset on siinä mielessä kivoja, että niiden kautta voi elää omaa nuoruuttaan uudestaan. Vai mitä?

 

Kahvakuula samanikäisenä kuin luovutettavat koiranpennut.

 

 

Hakametsän kiakkopyhättö. Ipa lämmittelee. 

 



4. Olen vetänyt jumppia enemmän tai vähemmän 12 vuotta. Ohjelmistossa on ollut Les Mills-ohjelmista Bodypump, Bodyattack, Bodystep, Bodybalance ja Bodyattack. Olen ohjannut Spinningiä, Pilatesta, keppijumppaa, tuoliaerobiciä, vauvajumppaa ja lukuisia muita. Mutta nyt olen lopettanut muutamaa satunnaista tuurausta lukuunottamatta. Jumpanveto oli kivaa ja ehkä teen sitä vielä joskus tulevaisuudessa. Nyt nautin juoksemisesta.

 



 

5. Vihaan suolakurkkuja ja paprikaa. Ne toimivat minuun samalla tavalla kuin valkosipuli vamppyyreihin. Muuten kyllä pidän ruuasta ja sen laittamisesta. Ajattelinkin aloittaa ruokablogin, jossa esittelen toinen toistaan kutsuvampia annoksiani.

 

Nam! Ja muovilautaselta.

6. Rakastan kirkkoja. Voisin istua pitkiä aikoja kirkoissa ja nauttia tunnelmasta. Ulkomailla etsin yleensä kirkot käsiini ja sitten vain istuskelen siellä. Minusta olisi hauska joskus opiskella teologiaa, vaikka suhtaudun uskontoihin lähinnä historiallisella perspektiivillä. Lempikirkkoni on Tampereen Tuomiokirkko, jossa menin myös naimisiin. Juuri Tuomiokirkon kirkkokuorossa isovanhempani tapasivat ja itsekin olen laulanut Tuomiokirkon lastenkuorossa.

   

Hääpäivänä.

 

7. Jag älskar Bubs hallonlakritsskallar! Eli lempikarkkini on vadelmalakritsipääkallot. Niitä voisin syödä pussin jos toisenkin ja pääkallot ovatkin Europen lisäksi ehdottomasti länsinaapurimme parasta antia.

 

 

  

8. En ole ikinä pelannut Angry Bird-peliä, enkä ole koskaan edes nähnyt Angry Bird-peliä.

 

 



Siinä siis kahdeksan asiaa itsestäni. Nyt ponnari väkkärälle ja kohti juoksutreenejä!