Miten päädyin liikunta-alalle?

Tähän kysymykseen haluttiin vastaus, joten tässä tarinani:

Isäni pelasi koripalloa ja veljeni jääkiekkoa, joten kentän laidalla ryömiminen / konttailu / kävely / seisoskelu oli tuttua puuhaa. Ala-asteen 3.luokalla aloin myös itse pelaamaan koripalloa ja laji vei mukanaan. Yleensä hävisimme kaikki ottelut, mutta ei se haitannut. Pelaaminen ja etenkin juokseminen oli vaan niin mukavaa. Kunnes tuli yläaste. Eipä juuri kiinnostanut mikään ja koripallo jäi. Ollessani yläasteen viimeisellä luokalla kotimme viereen avattiin pieni kuntosali. Veljeni treenasi siellä, joten halusin mukaan katsomaan.

Pian aloinkin käymään salilla yksin. Sain saliohjelman ja treenasin lähes päivittäin. Kerran omistaja tuli kysymään, että olenko kuullut lepopäivistä. En ollut. Seuraavan kerran omistaja tuli kysymään, että haluaisinko tulla salille töihin viikonloppuisin. Tottakai halusin. Olin tuolloin lukion ensimmäisellä luokalla ja sain juoda Hart-sportia ilmaiseksi. Aika kova juttu. Kaipuuni koripalloharjoituksiin oli kuitenkin suuri, joten 16-vuotiaana aloin jälleen pelaamaan koripalloa.

Seuraavat vuodet menivät pelatessa ja valmentaessani tyttöjä. Se oli mukavaa aikaa, pidin treenaamisesta, pidin valmennettavien treenauttamisesta ja pidin etenkin peleistä. Joukkueessa oli kiva olla, valmentajana olo oli erittäin mielenkiintoista ja tuosta ajasta on paljon mukavia muistoja; pelireissuilta kotimaasta sekä ulkomailta.

Neljävuotisen lukion jälkeen liikunta-ala kiinnosti, mutta keskitason oppilaana ja divaritason koripalloilijana oli turha haaveilla liikunta-alan oppilaitoksista. Tuijotin vaan yhteishakuopasta tuskaantuneena. Tuntui niin hankalalta tietää tulevaisuudesta yhtään mitään, mihin haluan, mihin on edes mahdollisuuksia päästä. Päätin hakea siihen kouluun, jonka mainos oli yhteishakuoppaan takakannessa. Västra Nylands Folkhögskola - svenska för finskspråkiga. Seuraavan vuoden vietin Karjaalla opiskellessa ruotsia ja tämän vuoden jälkeen avautuivat ovet Vaasan yliopistoon pääaineena ruotsin kieli.

Vaasassa kämppikseni Anna houkutteli minut jumppaan. Ensin nauroin. En minä käy jumpassa. Ei se ole edes urheilua. Valitettavasti Vaasassa ei ollut silloin kunnollista koripallotoimintaa naisille, joten suostuin kämppikseni masentavaan ehdotukseen. Oltuani elämäni toisella jumppatunnilla päätin alkaa jumppaohjaajaksi. Muutin vuodeksi takaisin Tampereelle koti-ikävissäni, kävin lyhyen jumppaohjaajakoulutuksen ja muuttaessani takaisin Vaasaan vuonna 2000 laitoin Pohjalaiseen ilmoituksen "Jumppaohjaaja etsii töitä". Sain hirmuisen vastausryöpyn ja kalenterini oli täynnä vedettäviä tunteja. Mitä tahansa tuntia minulta kysyttiin, lupasin vetää sen. Etsin kirjastosta materiaalia keppijumpista, katsoin videonauhoilta step-jumppia, luin pyörätuoliaerobicistä. Otin asioista itse selvää, koska en ollut koskaan aikaisemmin kyseisiä tunteja vetänyt (saati kyseisille tunneille osallistunut ja silloin ei ollut Googlea tai Youtubea).

Muutaman vuoden päästä tein eräässä työpaikassani ehdotuksen. Voisin alkaa heille kokopäiväiseksi työntekijäksi. Opastaisin aloittelijoita ja antaisin liikuntaneuvontaa, pitäisin liikunnan Startti-kursseja ja laihdutuskursseja. Ehdotukseni meni läpi ja sain vakituisen työpaikan Vaasan suurimmalta salilta, Wasa Sports Clubilta. Olin jo vuoden verran opiskellut avoimessa yliopistossa Seinäjoella liikuntalääketieteen perusopintoja ja viikonloppuisin kävin junalla Kuopiossa suorittamassa liikuntalääketieteen aineopintoja. Siinä samalla suoritin kuntosaliohjaajakoulutuksen, lukuisia jumppalisenssejä ja vuonna 2004 menin mukaan Personal Trainer-koulutukseen.

Kaikki meni mukavasti, kunnes kroppa alkoi pettämään alta. Laiminlyöty lihashuolto, yksipuolinen harjoittelu, levon puuttuminen. Siinä ainoastaan muutama syy. Jos ei ollut selkävaivaa, oli niska-hartiaongelmia tai jotain muuta. Lopuksi polvivaivat saivat yliotteen ja löysin itseni jälleen sairaslomalta selailemasta yhteishakuopasta. Oli syksy 2009. Takakannessa oli muuten saman koulun mainos kuin vuonna 1997. Polttava kipinä työtäni kohtaan oli sammunut vaivojeni myötä. En osannut motivoida muita, en jaksanut enää motivoida muita. Kaipasin työhöni jotakin muuta, mutta en tiennyt mitä.

Pääsin opiskelemaan kulttuurialaa, lopetin työni keväällä 2010 Vaasassa ja jäin opintovapaalle. Tieni vei Helsinkiin. Työskentelin "Tanssii tähtien kanssa"-ohjelmassa kuvaussihteerinä ja aikomukseni ei ollut muuttaa takaisin Vaasaan. Osaltani liikunta-ala oli nyt nähty ja media-alan työt Helsingissä olisivat jatkuneet myös TTK-produktion jälkeen. Mutta sitten Mörökölli polvistui. Jouduinkin bumerangina Seinäjoen maistraatin kautta takaisin Vaasaan ja pian Kahvakuula ilmoitti tulostaan.

Kävin koulua, olin raskaana ja treenasin. En halunnut edelleenkään takaisin liikunta-alalle. Halusin miettiä rauhassa tulevaisuuttani kulttuurin parissa. Syksyllä 2011 Kuula syntyi ja Mörökölli (ammatiltaan myös PT ja samassa työpaikassa) oli kaikki päivät jossakin uudessa koulutuksessa. Iltaisin hän intoa puhkuen tuli testaamaan raskauden runtelemaa kroppaani erilaisilla liikkeillä. Tämä oli kuulemma Fustra-metodi. En ollut erityisen innokas kuulemaan lisää mistään liikunta-alaan liittyvästä. Enhän ollut edes lukenut pariin vuoteen mitään alaan liittyvää ja tunsin olevani muutenkin ihan pihalla. Tehtäväni oli antaa maitoa ja treenata sen verran, minkä kipeä selkä/polvi/hartiat antaa periksi. Kölli kyllä kertoi, että hänellä olisi ratkaisu ongelmiini, mutta en halunnut kuulla.

Koko syksyn ja alkutalven Kölli jatkoi jauhamistaan tästä Fustra-metodista. Tulee kuulemma töissä fantastisia tuloksia ja hän itse on saanut omaan treeniinsä ihan uuden ulottuvuuden. Jassoo, älä kuitenkaan selitä, en jaksa kuunnella. Salaa kuitenkin googletin "Fustra" ja luin vähän lisää. Ja ihan vähän vielä lisää. Luin miksi ja miten. Ja mitä enemmän luin, sitä enemmän koko hommaan tuli järkeä. Fustrassa oli juuri SE lisä, SE punainen lanka, jota olin kaivannut omaan työskentelyyni Personal Trainerina. Ehkä kiinnostukseni kotona huomattiin ja pian töistä ehdotettiin palaamista opintovapaalta sorvin ääreen Fustra Personal Trainer-koulutuksen kautta.

Tällä tiellä nyt ollaan. Nautin jokaisesta päivästä mahtavan työn parissa, nautin asiakkaideni saavuttamista tuloksista ja nautin omasta liikkumisestani ilman kipuja. Tulossa on myös uusia, mielenkiintoisia haasteita liikunta-alalta, joten tällä alalla ollaan ja pysytään.

Jos siis itse olet kiinnostunut liikunta-alasta, ole aktiivinen. Tällä alalla ei pärjää pelkästään sillä, että osaat kaiken teoriassa tai sillä, että olet huippu-urheilija. Tällä alalla pärjää, jos sinulla on kipinä alaan ja halu motivoida ihmisiä. Haluat olla mukana tärkeänä linkkinä asiakkaittesi elämänmuutoksessa ja olet valmis laittamaan myös itsesi likoon.

 

Iloinen joukko Vaasan Fustra Personal Trainereita!



Ps. Viime yönä edelleen kuumetta, mutta nyt tilanne jo parempi. Ensi viikolla pistetään Botniahallin rata rullalle!