Himohiihtäjä.

Ekaluokkalaisena osallistuin koulun hiihtokilpailuihin, koska meidän oli pakko. Kilpailureitti kiersi Vehmaisten koulun ympäri ja se tuntui jo ennen starttia todella pitkältä matkalta. Muistan kuitenkin, että päätin ottaa homman tosissani.

Saatuani lähtöluvan ampaisin täysillä matkaan. 116 senttiä Marja-Liisaa pisti parastaan. Porkat sohivat ja suksi luisti. Ajattelin, että kaikki katsovat minua. Katsovat sitä, että onpas nopea tyttö. Se tuntui mahtavalta. Annoin vaan mennä. Täyttä nautintoa, pelkkää nautintoa. Sydän oli pakahtua innostuksesta. Eteenpäin, eteenpäin, täältä tullaan! Minähän voitan koko kilpailun.

Jaksoin hiihtää 50 metriä. Sitten oli pakko pitää paussi. Aika pitkä paussi. En jaksanut enää hiihtää metriäkään. En metriäkään. Sydän hakkasi, minun oli jano. Pissahätä. Oli vaan pakko pitää paussi. Aika pitkä sellainen.

En muista, kuinka loppumatka sujui. En muista edes sitä pääsinkö maaliin. Mutta sen muistan, että koulun ruokalassa mehu maistui taivaalliselta jälkeenpäin.

    Vuonna -84.

Tänään kävin verestämässä hiihtomuistoja ensimmäisen kerran 21 vuoteen. Siis 21 vuoteen. Hiihdin kaksi kertaa Tohloppijärven ympäri. Reilu 7km ja 49min. Ja menin täysillä. Ei varmaan tarvitse sanoa, että oli raskasta. Ei varmaan myöskään tarvitse mainita, että juosten olisin ollut jo perillä. Ei varmaan tarvitse kertoa, että oli mahtavaa, kun lonkankoukistajat olivat auki. Eivät ole nimittäin enää. Hyvä, jos huhtikuuksi avautuvat.

Puolessa välissä mietin, että onko tässä mitään järkeä, mutta sitten näin pari avantouimaria.

     

Sieltä sitä tullaan!

Ja sinne mennään!

(oli niin hurja vauhti, että kamerakaan ei ehtinyt mukaan)

Huomenna pitäisi sitten mennä Helsinkiin kokoukseen.

Korkokengät, suorat housut ja kauluspaita.

Viimeistään iltapäivällä on verkkareita ikävä.